lauantai 31. tammikuuta 2009

Kompromissia vältellen

On vaikea sanoa yhtä hyvää syytä miksi olen viime aikoina käyttänyt paljon aikaa ja energiaa metsästyskiväärin hankkimisen suunnitteluun. Reaalimaailmassa kiväärin ostaminen ei todellakaan ole kovin korkealla omalla hankintalistallani. Toisaalta, kyllä sillekin on paikka varattuna siltä listalta. Joten siinä mielessä tämäkään pohdinta ei mene täysin hukkaan. Vaikka typeräähän tämä on, kuolata jonkun sellaisen perään mitä ei aivan heti saa kuitenkaan hommattua.

Olen yrittänyt miettiä omaa luonteenlaatuani ja millainen minun mieltymykseni ovat metsästyksen suhteen. Kytännössä suurin, ja lähes ainoa, kosketuspinta minulla on merilinnustukseen. Siihen puuhaan, jossa kysytään ennen kaikkea kärsivällisyyttä olla aloillaan ja väijyä saalista. Tuollainen sopii luonteelleni lähes täydellisesti ja se varmasti tulee aina olemaan se tärkein pyyntimuoto, jota tulen koskaan harrastamaan. Siinä metsästys kuitenkin tapahtuu lähes pelkästään haulikolla ja kivääri on lähes tarpeeton. Olen muutaman kerran yrittänyt osua lintukiväärillä aallokossa uivaan haahkaan ja voin sanoa ettei se ole mitään varmaa touhua. On paljon helpompaa vain olla kärsivällinen ja odottaa linnun tuloa pyyntietäisyydelle. Haulikolla on niin paljon helpompi osua, kun matkakin on huomattavasti lyhyempi.

Mihin sitten ylipäätänsä edes tarvitsen kivääriä? En varmasti mihinkään, kauppahallista saa erinomaista lihaa ja vieläpä valmiiksi jalostettuna. Parempi kysymys onkin, että mihin minä metsästyskivääriä käyttäisin. Todennäköisesti edelleen siihen väijymällä tapahtuvaan pyyntiin. Koiraa en omista, joten sen avulla pyytäminen on mahdotonta. Hirvimetästys ei jostain syystä ole koskaan puhutellut minua. Sitä paitsi, se kysyy metsää ja hirviporukkaa, eikä minulla ole sellaisia. Ainoat hirvieläimet, jotka itse asiassa minua aidosti kiinnostavat ovat peura ja sitä pienempi metsäkauris.

Mikäli olen tulkinnut lakia oikein, pienriistaa ja metsäkaurista pystyy huoletta ampumaan samalla kiväärillä. Ilman, että kaliiperin valinnassa joudutaan tekemään kompromisseja. Joku valistuneempi voi tietysti korjata, jos olen väärässä. Peuran metsästys vaatii kuitenkin jo hieman järeämpää kalustoa ja perinteinen lintukaliiperi .222 ei taida enää riittää. Se on siis poissa kuvioista, jos haluan säilyttä mahdollisuuden aina siihen peuraan saakka. Sen sijaan hieman suurempi .243 Win näyttää paremmalta. Ainakin Lapua tekee patruunaa, joka riittäisi myös peuralle. Samalla kaliiperilla voi käyttää kevyempää luotia ja tiputtaa osumaenergiaa hieman pienemmäksi. Kuvittelisin, että se sopii paremmin pienemmälle riistalle. Tällä hetkellä tuo .243 Win tuntuu siltä kaliiperilta, joka sopii minulle ja minua kiinnostaviin käyttötarkoituksiin. Mikään hirvikaliiperihan se ei ole, ei missään nimessä, eikä varmasti vedä vertojaan Suomen suosituimmalle kaliiperille .308 Win. Toisaalta .308 Win on aivan liian suuri pienelle riistalle, enkä halua tässä tehdä kompromisseja. Huonoissa kompromisseissa ei ole koskaan tarpeeksi järkeä.



Oli miten oli.. onpahan tuokin asia nyt tullut pohdittua ja olen siinä taas aavistuksen viisaampi. En olekkaan aikaisemmin ihan tosissani asiaa edes jäänyt pohtimaan. Ei mennyt tämäkään päivä täysin hukkaan.

perjantai 30. tammikuuta 2009

Kaakaohetki


Piipahdin ennen lähtemistäni kahvilassa, edellisestä kerrasta on jo tavattoman kauan ja siksi oli hauska vain piipahtaa. Pysähdyin muutamaksi minuutiksi kaakaolle, chilisuklaakakulle ja hyvälle kirjalle. Suurimmaksi osaksi olen käynyt Strindbergissä (kuvassa), mutta tällä kertaa se ei vain houkutellut. Sitä paitsi, Fazerin kahvila oli vielä kokeilematta.

Sinne siis, sisäänkäynti on juhlallisesti kahdesta ovesta, joista tulin käyttäneeksi oikeanpuolimmaista. Ei sillä, että niillä olisi ollut mitään käytännön eroa, kunhan vain sattui olemaan lähempänä. Olin kieltämättä hieman yllättynyt kahvilan tilavuudesta. En ole tullut ajatelleeksi, että paikan on oikeasti oltava aika suuri ja olin siksi hieman yllättynyt. Lopullista mielipidettäni en ole paikasta vielä valmis kirjoittamaan, mutta yleisvaikutelma oli aavistuksen sekava. Tuntui kuin samaan liiketilaan olisi survottu vähän liikaa toimintaa. Strindbergissä pidän siitä, että se on kahvila, simppelisti kahvila.

Kaakao oli hyvää, mutta ei missään nimessä parasta kaakaota mitä olen saanut. Keskivertoa parempaa joka tapauksessa, ystävällistä palvelua, mutta siihen hintaan sen on pakko sitä ollakin. Chilisuklaakakku oli erittäin suklaista ja hyvin miedosti chilillä maustettua. Oikein hyvä, mutta erittäin suklainen. Tuohon yhdistelmään on käytännössä pakko ottaa iso lasillinen jääkylmää vettä, sillä muuten se suklaisuus on liikaa. Hauska paikka ja tulen varmasti käymään toisenkin kerran. Kantapaikka siitä kuitenkin tuskin tulee, sillä siihen se on yksinkertaisesti aivan liian kallis.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Poika raidallisessa pyjamassa


Kävin viime viikolla katsomassa elokuvan pojasta raidallisessa pyjamassa. En ollut suunnitellut meneväni katsomaan sitä, mutta kuten tavallista en valinnut tätä elokuvaa itse. Elokuvaseurueeseen kuulumisen huono puoli on siinä, etten ole elokuvadiktaattori. Toisaalta olen aina ollut hyvin kaikkiruokainen filmien suhteen, eikä tilanne minua haittaa.

Elokuva-arvostelut ovat aina olleet halveksuntani kohde, joskin huomattavasti pienemmässä määrin kuin ammattimaiset kirja-arvostelut. Yleensä arvostelun ainoaksi ansioksi jää se, että arvostelija onnistuu ainoastaan kertomaan mitä elokuvassa tapahtui. Aina se ensimmäinen tieto jonka haluaa lukea elokuvats jota ei ole vielä edes nähnyt. Tietysti on olemassa hyviäkin arvosteluja, siis aivan oikeasti, mutta en tällä kertaa muista niistä ensimmäistäkään.

Tämä viime viikon elokuva oli kuitenkin sellainen, jota haluan kommentoida. Ehkä siksi, että elokuva oli mielestäni kirjoitettu liian helpoksi ja oli siksi lievä pettymys. Koko tarina antoi pohjan oikeasti hyvälle ja kiinnostavalle kerronnalle, mutta joku jänisti. Rahoittaja, kirjoittaja vai ohjaaja..? Samantekevää, sillä tilaisuus on joka tapauksessa jo menetetty. Menetetty vaikka elokuvassa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Ainoa asia joka minuakin filmissä varsinaisesti tympii on se, mitä siitä jätettiin tekemättä.

Miksi hyvät ainekset tuhlataan liian helppoon elokuvaan ja mennään sieltä missä aita on matalin? Olin pettynyt siihen tapaan, jolla elokuvan vanhempien roolit muuttuivat elokuvan aikana. Tai ehkä paremminkin se, miten ne muutettiin vastaamaan yleistä käsitystä. Paljon mieluummin olisin nähnyt taidokasta leikittelyä katsojien tunteilla. Kuinka paljon viiltävämpää olisi ollut ohjata katsojien sympatia ja kyyneleet keskitysleirin komendantin puolesta, kuin ohjata tunteen häntä vastaan?

Minua harmittaa se, kuinka hyvä tilaisuus tuhlattiin tekemällä elokuvasta liian helppo. On paljon kiinnostavampaa saattaa yleisö säälimään miestä, jonka työ on juutalaisten teollinen tuhoaminen. Leikitellä isän rakkaudella ja surun välisellä draamalla. Mahdollisuus tähän ristiriitaan menetettiin siinä, kun isästä muokattiin demoni jo elokuvan aikana. Kuinka yleisö olisi voinut myötäelää isän kokemaa tuskaa, kun häntä vihattiin jo valmiiksi?

En ole täysin varma osaanko selittää ajatuksiani riittävän selkeästi, mutta minusta koko demoniksi maalaaminen oli turhaa. Hiljainen alleviivaus olisi ollut huomattavasti tehokkaampaa, yleisön älykkyys olisi kyllä riittänyt tajuamaan mikä isän työ ja hänen maatilansa oikeastaan oli. Olisin halunnut herättää yleisössä tunteiden ristiaallokkoon ja saada heidät miettimään, onko oikein sääliä keskitysleirin komendanttia.

torstai 22. tammikuuta 2009

Totta, mutta ei pidä paikkaansa

Eräs tuttava sanoi tänään jotain sellaista, mihin en sanonut sillä hetkellä omaa kommenttiani. Olin lähdössä elokuviin, mutta kommentin se lausunto kuitenkin ansaitsee. Eniten sen vuoksi, että kaveri oli lausunnossaan aika lailla pihalla.

Hänen mukaansa merellä pitää olla vähintään 7 metrin vene, 50 hv moottorilla. Tämä on tietysti totta, mutta se ei silti pidä paikkaansa. Olen ollut merellä käytännössä koko ikäni ja uskon tietäväni siitä jotain, en missään nimessä kaikkea, mutta silti jotain. Seitsemän metrin vene, 50 hevosvoima moottorilla on hyvä yhdistelmä, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. Ei missään nimessä.

Merellä voi olla lähes millaisella veneellä tahansa, suurimman osan omasta elämästäni olen ollut selvästi alle viiden metrin avoveneellä. Moottoriteho on maksimissaan ollut 30 hevosvoimaa ja silti olen veneillyt myös ulos lähisaaristosta. Ollut jopa ulkomerellä, mihin ei tuttavani mukaan pysty pienellä veneellä. On tietysti totta, että suurempi vene on mukavampi ja tuo käyttäjälleen turvallisuuden tuntua. Kyse on kuitenkin siitä, että harrastelijaveneilijän ei missään vaiheessa ole pakko olla ulkona huonolla kelillä. Hyvä kapteeni tuo veneensä aina satamaan ennen kuin keli käy liian märäksi. Kyse ei ole pelkuruudesta, vaan merimiestaidosta.

Hyvällä kelillä merellä voi olla kuka tahansa ja melkein millä veneellä tahansa. Kyse on siitä, että varusteista pidetään huolta ja olosuhteita osataan lukea ennalta. Radion merisää on sitä varten, että sitä oikeasti kuunnellaan. Kun tilanne kuitenkin yllättää, ja niin käy kaikille merenkulkijoille, pieni vene on myös turvallinen. Sen kanssa ei tule hölmöiltyä tai ajettua liian suurella kaasulla. On osattava kulkea aaltojen mukana, hiljennettävä kun edessä on jyrkkä aalto ja mentävä kun on hetki tasaista. Kuoppaisella kelillä kulku kysyy järkeä ja arviointikykyä. Ei isoa venettä ja suurta moottoria. Sitä paitsi, merelle ei mennä pelleilemään. Sitä elementtiä on syytä kunnioittaa ja kulkea vain luonnon armoilla.

Luokkatietoinen helmi

Haa, joudun oikeasti menemään huutokauppaan lähitulevaisuudessa. En tiedä mistä syystä, mutta jokin vetää minua huutokauppaa. Olen kirjoittanut siitä tänne aikaisemminkin, mutta vasta nyt on tilanne joka pakottaa minut osallistumaan itse kaupantekoon. Aikaisemmin olen tyytynyt käymään pelkissä näytöissä, ihailemassa taidetta joka liikkuu siinä luokassa johon minulla ei vielä ole mahdollisuutta. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, täysin toinen.

Eräällä sivustolla, jota olen pitäny silmällä on tulossa myyntiin kaksi esinettä, joista toista lähden yrittämään. Työpöytäni on minulle hyvin rakas ja arvossa pidetty huonekalu. Se on ehkä se yksittäinen helmi, jonka olen onnistunut itselleni saamaan. Vanha ja täysin kunnossa oleva kotimainen kirjoituspöytä. Joka kaipaa vain kunnollista pöytälamppua, ja nyt olen löytänyt kaksi ehdokasta. En tietenkään rupea tässä vielä kertomaan missä ja minkälaisia olen havitellut, kilpahuudannan pelossa, mutta kumpikin on täydellinen. Jään odottamaan miten asia tulee etenemään.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Mahti ja vaikutusvalta

Olen vältellyt kirjoittamasta Yhdysvaltojen uudesta presidentistä Barack Obamasta, koska on liian aikaista rakentaa hänestä oikeaa mielikuvaa. Kampanjapoliitikko on aina erilainen kuin se, jonka allekirjoituksessa on todellista voimaa. Tämä muuttui Obaman osalta eilen illalla Suomen aikaa. Tietysti tällä hetkellä on kulunut vasta alle vuorokausi uutta Obaman aikaa, mutta häneen kohdistuneita odotuksia on mahdoton yksilöidä. Suurin osa maailman mediasta odottaa häneltä lähes messiaanisia tekoja.

Olen aina pitänyt Yhdysvaltojen kielenkäytössä usein kuuluvaa lausetta, maailman johtamisesta itsekeskeisenä tyhjän puhumisena. Mutta kun asiaa tarkastelee avoimin silmin, siinä ei ole kyse pelkästä itserakkaudesta. Mikään muu valtio ei ole vuosikausiin, edes kyseenalaistanut tuota hokemaa. Kiina, Venäjä ja Intia ovat kaikki olleet hyvin kuuliaisesti hiljaa, ja pysyneet omilla vahvoilla alueillaan. Venäjä on ainoa, joka pelaa poliittisella painoarvollaan julkista peliä. Sitäkin kuitenkin vain hyvin rajatulla alueella, rankalainen visiitti Karibialla ei vielä merkitse yhtään mitään. Ei varsinkaan kun Yhdysvalloilla on yli 700 sotilastukikohtaa ympäri maailman.

En ole oikeastaan edes käsittänyt millaisesta mahdista me edes puhumme. Varsinkaan jos laskemme mukaan vielä NATO:n jäsenvaltojen omat yksittäiset asevoimat, niin kyseessä on jotain aivan käsittämättömästä. Niin kauan kuin tuollainen voima pysyy yhtenäisenä ja poliittisesti käyttökelpoisena, ei mikään muu taho pysty edes kuvittelemaan sen uhmaamista.

Tietysti kuvani on yksinkertaistettu, siinä ei ole mukana kaikkia muuttujia, mutta pohjavirtaa öljykään ei pysty muuttamaan. Tuota taustaa vasten, juuri eläkkeelle astuneen presidentti Bushin rooli saattaa muuttua. Hän teki strategisesti erittäin viisaan päätöksen miehittämällä Irakin, ja varmistamalla Yhdysvalloille öljyn riittävyyden vuosikymmeniksi eteenpäin. Sillä turvattiin USA:n sotilaallisen mahdin asema pitkälle tulevaisuuteen, ja siitä historia tulee vielä kiittämään Bushia.

Mikä on sitten Obaman asema ja tehtävä tässä maailmassa? Ensisijaisesti hänen on tietysti palautettava Amerikkalaisten tyytyväisyys omaan politiikkaansa. Se tapahtuu talouden vakauttamisella ja uusien työpaikkojen luomisella.

Amerikka on rakentanut itselleen vuosien saatossa, niin vahvan sotilaallisen mahdin, ettei mikään ulkonainen uhka sitä horjuttaa. Ainoa mahdollinen uhka voikin tulla Yhdysvaltojen sisältä. Sillä jos sosiaalinen peruskivi alkaa horjumaan, ei vahvinkaan muuri pysy pystyssä. Tässä Obaman pitää onnistua, vakauttamaan tavallisten Amerikkalaisten elämä. Siinä onnistuessaan, tulee hän kirjoittamaan nimensä Amerikan historiaan. Samaan kirjaan josta löytyy myös Bushin nimi. Hänen nimeään aletaan kuitenkin arvostamaan vasta, kun öljystä tulee todellinen puute.

Mitä tuo kaikki merkitsee Suomelle, pienelle ja itsenäiselle kansalle pohjoisessa? Kylmästi kolmeen jaettuna, Suomi kuuluu siihen harmaaseen viitekehykseen, joka ei ole Pohjois-Korea mutta ei myöskään Iso-Britannia. Oikeastaan ainoa konkreettinen side Yhdysvaltoihin meillä on Euroopan Unionissa ja sekin kiertotien kautta. Kyseessähän on Eurooppalainen yhteisö, joka on lupautunut suojaamaan eurooppalaisia intressejä. Toisaalta EU:n sotilaalinen voima perustuu täysin NATOon, sillä käytännössä kaikki Euroopan puolustusvoimat ovat NATOn joukko-osastoja. Käytännössä Eurooppaa puolustetaan NATOn joukoilla ja sen materiaalilla. Huolimatta siitä, että Suomi on pelkästään EU:n jäsen.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Kirjaimia


Kyse ei ole mistään todellisesta, ne ovat vain yksittäisiä kirjaimia. Jonossa, eivätkä merkitse mitään. Elämän voi rakentaa näille sanoille ja silti se voi olla täysin merkityksetön. Kuinka nähdä onni jossain sellaisessa, jossa sitä ei ole alkujaankaan ollut?

Sanat tuovat kuoleman, sanat tuovat elämän. Mitä niiden väliin tulee ikinä mahtumaan, ei mitään todellista. Pelkkää tyhjää ja kylmää ilmaa, ilman todellista lämpöä ja läheisyyttä. Kuinka jokin voi olla niin lähellä, mutta tuntua silti niin typeryttävän turhalta?