Kun pienet valheet valtaavat kotini

Hookerin vihreä, ohut valkoinen viiva ja härän verta. Kolme trooppista koppakuorta ja pian pieniä valheita New Yorkista. Jumala - kun pidät nimenhuutoa, ilmestyykö Warhol paikalle?

Sisustaminen on pieni taiteen muoto, siinä missä kalligrafia tai jokin muu kuvataiteen muoto. Siinäkin olen vajavainen, heikko ja hapuileva, mutta onneksi osaan kääriytyä tiiviisti asioihin jotka minua kutittavat.

Onko aikuistumisen, vanhenemisen, tunnusmerkki se, että alkaa välittämään yhä vähemmän siitä miten muut tulkitsevat omia tekemisiäsi? Olen huomannut vierailijoista ettei värittämäni seinä sellaisenaan kolahda kovin monelle, mutta minua se hyväilee oikeasta kohdasta. Ja tämä on ainoa asia josta välitän. Asun täällä.

Pieniä valheita; suuret valheet ovat niitä parhaita valokuvia. En taida olla kovin suuri valehtelija, mutta tulen selvästi toimeen omiksi tarpeikseni. Osaan kertoa tarinoita, joka miellyttää sitä silmää joka sen suurimmaksi osaksi näkee. Omani.

Taidan lisätä vielä muutaman pienen valheen menneiltä matkoiltani. Näistä yksi on lähes täydellinen Italiasta. Kertomus sellaisesta, jota odotin näkeväni.

Puolustus voi toimia myös hyökkäyksenä

Venäjä otti käyttöön Pietarissa uusia ja huippumoderni IT-ohjusjärjestelmää, kyseessä on S-400 pitkän matkan ilmapuolustusjärjestelmä. On mielestäni luonnollista, että Venäjä suojaa toiseksi tärkeintä kaupunkiaan uusimmalla raudalla. Varsinkin kun naapurissa on NATO maita.

Luin kommentin, jossa liikettä kuvattiin puolustukselliseksi, jota se tietysti myös onkin, mutta samalla sillä voidaan kontrolloida lähes koko Etelä-Suomen ilmatilaa. Mikäli pystytään estämään toisen valtion tehokas ilmapuolustus, on se luonnollisesti myös offensiivinen toimi.

Toisessa maailmansodassa Tirpiz esti suuren osan Englannin laivaston operaatioista pelkällä olemassaolollaan Pohjois-Norjassa. Tämä pelkkä paikoillaan olo oli siis myös offensiivinen toimi, sillä sitomalla vastustajan voima, sen kimppuun voidaan käydä muualla ja toisin keinoin.

The Met

Yksi matkani tärkeimmistä kohteista oli The Met, joka veti minua puoleensa kuin hunaja Nalle Puhia. Olen aina pitänyt museoista ja mahdollisuus käydä yhdessä maailman tärkeimmistä museoista oli luonnollisesti yksi museoihastukseni kohokohdista. 

Kyseessä on Yhdysvaltojen suurin taidemuseo ja yksi vierailluimmista koko maailmassa. Oma visiittini tapahtui perjantaina 19.8, jolloin olin ensimmäisten sadan ihmisen joukossa kun ovet aamulla kymmenen aikaan avautuivat. 

Jono muodostui aluksi talon vierustalle, joskin minä tyydyin aluksi istumaan suihkulähteen kaiteella ja ihastelemaan ohjelmoitua näytöstä. Tämä maksoi minulle paikan ensimmäisen kymmenen ihmisen joukossa, mutta ei se tuntunut silloin minua haittaavan. Kyseessä on kuitenkin valtava paikka, jossa ei varsinaisesti ole merkitystä milloin sisään pääsee. Nähtävää on joka tapauksessa aivan liikaa yhdelle kerralle.

Olen siinä onnellisessa harhauskossa, että kiersin koko museon niiden viiden, kuuden tunnin aikana, jotka museossa vietin, mutta en halua asiaa tarkistaa. Pettyisin todennäköisesti, sillä nähtävää on aivan liikaa yhdessä päivässä omaksuttavaksi.

Paikka on valtava ja se imaisee turistin sisäänsä. Liehittää aarteitaan silmiesi edessä, mutta ei anna koskettaa, kuten niin usein toisenlaisissakin näyttelyissä. Tästä on se seuraus, että mieleen ei jää kuin muutamia huippukohteita tai sitten niitä, joista on erehtynyt ottamaan kohtuullisen heikon valokuvan. Näin ainakin minulle on käynyt.

Muistan parhaiten tunteen siitä, että olen nyt nähnyt eniten Van Goghin töitä, mitä olen eläessäni aikaisemmin nähnyt. Muistan omankuvan, valkoiset ruusut ja Madame Joseph-Michel Ginoux:n joka ei mielestäni ollut kovin hyvä. Kertoo kaiketi jotain siitä ylellisyydestä, johon minulla on nyt varaa.

Egyptin taide tai Ishtarin portin leijonat, joita näin jo Berliinissä. Miekkoja, Henrik kahdeksannen haarniska tai varhainen ihastukseni Gerrit Rietveldin Zigzag jakkara. Jos olisin uskonnollinen, käyttäisin sanaa siunattu, mutta en ole, joten elämä on lahjoittanut minulle käsittämättömän määrän elämyksiä. Aarteita, joita pidän mukanani tästä päivästä siihen kunnes mieleni hajoaa.

Ehkä se työ jonka ääressä istuin pisimpään oli kuitenkin minulle täysin uusi ja tuntematon kokemus. Thomas Hart Bentonin America today oli kuin pieni rauhallisuuden kappeli keskellä taiteen sademetsää. En tiedä olenko koskaan aikaisemmin vain istunut huoneessa, jossa yksi ja sama työ ympäröi minua kaikilta puolilta. Hämmentävä kokemus, joka pistää pään pyörälle, sillä yksityiskohdat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Mikään ei ole se kohde, joka vetää puoleensa. Katsojasta tulee osa kokonaisuutta.

The Met, taiteen sademetsä. Keidas tai viidakko keskellä ihmisten kaupunkia, joka antaa paikan istua kauneuden keskellä. Ihastua, hämmentyä ja sivuuttaa olkiaan kohauttamalla. Kaikille kaiketi jotakin.
 Minulle siellä oli kaikkea. Kylmää terästä, alkuperöiskansojen taidetta jota en vain osaa ymmärtää, mutta johon silti tunnen yhteyttä. Ihmisen taidetta.

Jumalten taidetta.

Kuninkaitten ja keisarien taidetta.

Sitä osaa olla hämmentynyt siitä mitä kaikkea ihmismieli osaa kuvitella ja kuinka sen ihmisen kädet voivat muuttaa todellisuudeksi. Olemmeko yhä siis pelkkiä keräilijöitä, jotka piirtävät kuvitelmansa paperille, jotka sitten kerätään kokoelmiksi ja säilötään jälkipolville?

Onko RK-62 tulevaisuuden museoesine? Näkeekö tulevaisuuden ihminen näyttelyn kuoleman työkaluista tulevaisuuden Kiasmassa, vai onko sitä enää edes olemassa? Kiasmaa tai ihmistä.

Mikäli eksyt Metropolitan Museum of Art:iin, suosittelen vahvasti seuraavaa:

• Varaa aikaa koko päivä
• Lähde paikalle heti aamusta (aukeaa klo 10)
• Nauti lounas amerikkalaisen taiteen osaston lähellä olevassa American Art Cafe:ssa
• Ham & Brie oli hyvää 
• Hyväksy ettei oikeasti hyviä valokuva onnistu ottamaan
• Nauti

Tämä on upea paikka ja kokemus on ikimuistoinen.

T-14 Armata palvelukseen 2019

Veli venäläinen ilmoitti tuovansa uuden sukupolven T-14 Armata (vasemmalla) taistelupanssarivaunut palvelukseen jo 2019. Kyseessä on "vain" 100 kpl:n pilottitilaus, josta 70 vaunua toimitetaan 2019. Venäjän ilmoittama kokonaistarve uusista vaunuista on 2300 kpl, joten loput toimitetaan todennäköisesti vuoteen 2025 mennessä.

Suomen puolustusvoimat osti 100 kpl käytettyjä Leopard 2A6 (oikealla) panssarivaunuja Hollannista vuonna 2014. Näiden lisäksi Suomella on 100 kpl vanhempaa Leopard 2A4 (vasemmalla) panssarivaunua, jotka kumpikin ovat kehitysversioita kolmannen sukupolven panssarivaunuista.

Venäjän uusi T-14 Armata on neljännen sukupolven vaunu, joka eroaa aikaisemmista sukupolvista mm. miehittämättömän tornin osalta. Ominaisuus joka lähtökohtaisesti lisää vaunun miehistön turvallisuutta taistelutilanteessa.

Oman mausteensa tähän tilanteeseen lisää toinen tämän päivän uutinen, jossa puolustusministeri Niinistö, kertoo Suomen maavoimien suurimpien puutteiden olevan tykistössä, ilma- ja ennen kaikkea panssarintorjunnassa. Varsinkin kaksi jälkimmäistä ovat panssarisodankäynnissä kovin ikäviä puutteita.

Frank Pepe Pizzeria Napoletana sekä simpukka pizza

Kävin elokuussa kesälomallani Atlantin toisella puolella ja päädyin kahden tunnin junamatkan jälkeen New Havenin kaupunkiin, Connecticutin osavaltiossa. Kyseinen kaupunki taitaa olla kuuluisin Yalen yliopistosta, jonka taidegalleriaa kävin katsomassa. Paikkaa, jota voin hyvillä mielin suositella kaikille taiteesta ja historiasta kiinnostuneille.

Yale University Art Gallery on ilmainen, eikä sijaitse kovin kaukana juna-asemalta, jonne mm. Metro-North Railroad kuljettaa matkustajia New Yorkin Grand Central Terminalista. Junalippu itsessään ei myöskään ole kovin kallis, suuntaansa USD 16,50, mikäli matkustaa ruuhka-ajan ulkopuolella. Tosin tällöinkin junassa on paljon matkustajia, joten todennäköisesti joku haluaa istua vieressäsi.

New Haven on kuuluisa myös pizzasta ja erityisesti Frank Pepen napolilaistyylisestä pizzeriastaan, joka on avannut ovensa 1925. Tämä tekee paikasta yhden Amerikan vanhimmista ja myös kuuluisammista paikoista. Kuuluisuus vaatii yleensä aina jotakin ja tälläkin kertaa se piti paikkansa. Paikassa osataan tehdä pizzaa.

Saavuin jonkin verran ennen lauantain ruuhka-aikaa, mutta huomasin silti seisovani talon edustalla, jonottamassa jonotushuoneeseen pääsemistä kuten useampi muukin nälkäinen sielu. Muiden juttuja salakuunnellessäni totesin olevani ainoa vierasmaalainen, joten suomalaiseen tapaan olin hyvin hiljaa ja yritin tehdä itsestäni huomaamattoman. Tämä onnistui mainiosti, sillä meinasin menettää paikkani jonossa takanani olevalle seurueelle, mutta pidin oikeuksistani kiinni ja korjasin tilanteen.

Paikka ei ole kovinkaan suuri, mutta siellä on totuttu suureen asiakasmäärään, joten palvelu ja pöytien sijoittelu otti tämän mainiosti huomioon. Tila oli jaettu kahteen osaan, joista toisessa oli istumalooseja ja toisessa myös normaaleja pöytiä. Palvelu oli tehokasta ja tippien ansiosta hyvin ystävällistä.

Kuumana päivänä tilasin itselleni juotavaksi vettä ja kerma soodan, joka on käytännössä vanilijan makuinen limonadi. Hyvin raikas ja pehmeä juotava. Voisin hyvin kuvitella juovani sitä kotonakin, mutta saattaa jäädä haaveeksi, vaikka mistä sitä tietää.

Olin siis tutustunut paikkaan sen verran etukäteen, että tiesin paikan olevan kuuluisa simpukka pizzastaan. Joten huolimatta tarjoilijan suosituksesta, tilasin itselleni pienen version tästä kuuluisuudesta. Kesäkuumalla paikalliset kuulema suosivat myös kevyempiä margarita ja tuoretomaatti pizzoja, mutta näihin en hairahtanut.

White clam pizza on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan mainio. Aineksia on taikinan lisäksi viisi: tuoreet simpukat, juustoraaste, oliiviöljy, tuore valkosipuli ja oregano. Ei siis tomaattia, joka ainakin minulle oli tajunnan räjäyttävä kokemus. Olen jotenkin aina kuvitellut tomaatin pizzaan, mutta onnistuuhan se tietysti ilmankin.

Pizza paistetaan hiiliuunissa ja saa sieltä tunnusomaisen savuisen maun. Pohja on hyvin ohut, rapea ja erittäin hyvä. Laadukas pizzapohja, jonka aina silloin tällöin onnistuu saamaan eteensä.

Tarjoiluastia on alumiininen pelti, joten yhdessä sen ja vinhasti pyörivien tuulettimien kanssa, pizza jäähtyy suhteellisen tehokkaasti. Tosin itseään siinä saa syyttää jos erehtyy syömään liian hitaasti.

Oliiviöljy on heille kieltämättä tunnusmerkki, mutta mielestäni pizza taiteilee sillä rajalla, onko sitä liikaa vai sopivasti. Tässä pizzassa sitä oli sopivasti, mutta voin hyvin kuvitella toisenlaisen mielipiteen. Öljyinen pizza ei kuitenkaan mielestäni ollut.

Kannattaako Manhattanilta lähteä pelkän Frank Pepen vuoksi pois? Ei nyt kuitenkaan, kyseessä on erittäin hyvä ja on varmasti aivan kärkiryhmässä elämäni pizzojen joukossa, mutta on silti vain pizza. New Haven tarjoaa New Yorkin kävijälle mainion päiväretken kun siihen yhdistää hieman kulttuuria, kävelyä kaupungilla ja yhden elämäsi parhaista pizzoista.