La La Land - Oscar materiaalia

Helppo tietysti kirjoittaa jälkikäteen, mutta en ole ollenkaan yllättynyt La La Landin voittamasta Oscar palkinnoista. Näin sen jo joitakin viikkoja sitten ja pidin siitä.

Kyseessä ei ole varsinaisesti erityisen hyvä elokuva, mutta se on elokuva josta on tavattoman helppo pitää. Se on mielestäni hyvin hunajainen ja suloinen kertomus Hollywoodista, Hollywoodin ihmisille. Elokuvan kantava teema on kuinka unelmat täyttyvät ja unelmien paikka on filmiteollisuuden pääkaupunki.

Tuskin on kenellekään epäselvää ettei La La Land tule jäämään elokuvahistoriaan kovin suurin kirjaimin, mutta en tiedä onko sillä väliksikään. Elokuvan tärkein tehtävä on kuitenkin viihdyttää ja siinä kevyt, romanttinen musikaali onnistuu mainiosti. Jo alkukohtaus kertoo katsojalle, että nyt ollaan siirrytty fantasian maailmaan, jossa vastuu siirtyy katsojalle.

Unelmat, unelmat ja kaupunki joka on niistä rakennettu. Muna vai kana, sanoppa sinä, mutta elokuvassa on tuulahdus jotain kadotettua, kepeyttä ja toivoa maailmasta, joka on makeampi kuin se mitä me kulutamme. Kaksi tuntia hattaraa, kauniilla ihmisillä, kauniilla kuvilla ja kauniilla äänillä. Olisiko sitä edes voinut jättää palkitsematta?

Luovuin Netflixistä

Irtisanoin Netflix palvelun pääasiassa kahdesta syystä, jotka ovat sisältö ja käyttöliittymä. Molemmat ovat toki suurempia kokonaisuuksia, mutta näihin ne kärjistyvät. Palvelu ei mielestäni ole kovin kallis, eikä se vaikuttanut päätökseeni. Joskin olen kyllä tyytyväinen siitä, että säästän vuodessa hieman yli sata euroa. Summa joka sinällään on jo kohtalainen kasa euron kolikoita.

En ole tyytyväinen Netflixin päätökseen siirtää tarjontaansa sarjojen suuntaan. Olen nauttinut pääasiassa elokuvista ja koen niiden tarjonnan olevan häkellyttävän pieni. Tiedossani on myös minkälainen ero sisällön määrässä on Suomen ja Yhdysvaltojen välillä, mikä ei myöskään innosta minua jatkamaan.

Käyttöliittymä on heikko. Katselukerrasta toiseen minulle tarjotaan ohjelmia jotka olen joko jo katsonut tai en halua niitä edes nähdä. Tämä saa minulle vaikutelman, että rajallinen valikoima on todellistakin rajallisempi. Kaipaan mahdollisuutta merkitä myös ne, joista en ole kiinnostunut. Puhumattakaan siitä, ettei niitä tarvitse merkinnän jälkeen enää tyrkyttää minulle.

Idea ja toteutus on mielestäni kohtuullisen ja hyvän välimaastossa. Tällä hetkellä en vain halua siitä enää maksaa. Tulen mainiosti toimeen ilmankin.

Leonardo DiCaprio tai ehkä sittenkin Hugh Glass

Kerron minäkin mielipiteeni kun kerran asia on tuoreena mielessäni. DiCaprio sitten lopulta sai Oscar palkintonsa ja mielestäni ansaitusti, juuri tästä kyseisestä roolista The Revenant elokuvassa. Gaalalähetystä en ole katsonut, mutta jälkilähetyksen tulen todennäköisesti tänään katsoneeksi ja pääsen omin korvin kuuntelemaan kommentit, jotka herättivät närkästystä.

– Korostan, että puhuimme lähetyksessä siitä, mikä on hyvää näyttelijäntyötä. Emme olleet negatiivisia, mutta mielestäni Leonardon rooli The Revenantissa oli aika yksipuolista selviytymistä rankoista olosuhteista. Rooli oli yksitasoinen ja ulkoinen taistelu sai korostetun aseman roolityössä. Jos vaikka vertaa Tanskalaiseen tyttöön, niin siinä elokuvassa näyttelijöiden skaala tekniikassa ja tunteissa oli ihan eri luokkaa kuin Leonardolla.

Näin siis kommentoi Mari Rantsila Leonardon roolia kyseisessä elokuvassa. Leonardon rooli oli kieltämättä aika yksipuolista selviytymistä rankoissa olosuhteissa, mutta siinähän koko elokuvan juoni ja ydin oli. Kuinka kostonhimo on selviytymisvieteistä se voimakkain ja saa ihmisen ylittämään itsensä tilanteessa, jossa hänen pitäisi kuolla.

Toisaalta tarinasta voi myös hakea eri ulottuvuuksia, ihmisen ja luonnon, ihmisen ja ihmisen, isän ja pojan ja yhteiskunnan ja oikeutetun koston näkökulmasta. Joten ehkä se ei ollut aivan niin yksinkertainen kuin olisi ensi vaikutelmalta voinut kuvitella.

Lähdin katsomaan elokuvaa siitä lähtökohdasta, että onko tämä rooli josta Leo voittaa Oscar palkintonsa. Olin ennakkoasenteinen ainakin tämän verran, mutta toki miehelle mielestäni palkinnon olisi voinut myöntää jo aikaisemminkin. Ehkä kyseessä on mies-elokuva, tarina selviytymisestä ja siitä kuinka vääryys saa kostonsa, mutta yhtä kaikki se oli kaunis ja täydellinen roolisuoritus. Leonardo DiCaprio oli kahden tunnin ja kolmenkymmenen kuuden minuutin ajan Hugh Glass. Leo katosi ja häntä ei edes huomannut. Eikö se ole näyttelijän tehtävä?

Interstellar - Mikä on tieteen ja uskonnon ero?

Interstellar.. Olen tunnekuohun vallassa. Tunnen hämmennystä, iloa surua ja rakkautta, tavalla jota vain hyvä - mainio elokuva voi herättää. Sillä sitä tuo elokuva on. Ehkäpä paras elokuva jonka olen nähnyt. Vaikuttava, upea ja kaunis kokemus.

Katsoin elokuvan teatterissa ensimmäisen kerran ja olin niin hämmentynyt. Silmät auki ihmetyksestä, kuinka jotain niin uskomatonta ja silti niin uskottavaa voidaan keksiä, kirjoittaa ja tuoda todeksi. Sillä sitä tuo elokuva on. Välähdys tulevaisuuteen, ihmisyyteen ja menneisyyteen. Mitä me olemme eläiminä, lajina ja mihin ehkä vielä joskus päädymme. Tieteiselokuva on vaikea termi, sillä siihen Interstellar väistämättä kuuluu. Kertomus siitä kuinka ihminen ja tiede pystyvät johonkin sellaiseen, mihin pelkkä usko ei tarjoa apua.

Tiede perustuu todistettaviin ja toistettaviin tuloksiin. Tuloksiin, joita voidaan tallentaa, rekisteröidä ja mitata. Uskoa ei voi mitata muuten kuin kuolemalla. Yksilö lopettaa elämänsä ja uskoo seuraavaan askelmaan. Siihen, että oven takan on jotain, mitä emme pysty mittaamaan. Tarkoittaako se sitä, että tieteellä on tulevaisuus, mutta uskonnolla ei sitä ole?

Numero ykkösen voi aina jakaa kahdella, mutta nolla on aina nolla. Pysähtyneisyys.

Olen kirjoittanut tällekin blogille, että inhoan elokuva-arvosteluja. Pidän niitä alhaisena tapana pilata ihmiseltä yllättyneisyyden mahdollisuus, sillä pahimmillaan se on sitä. Tämäkin on. Luon edellytyksen upeasta elokuvasta, joka ei sitä tietenkään ole kaikille. Minulle se oli upea kokemus. Kipinä erilaisille ajatuksille; uusille ajatuksille.

Interstellar on suuren näyttämön elokuva. Mittasuhteet toimivat paremmin ja elämä näyttää todellisemmalta. TV ruudulta katsottuna se on pienempi, kurkistus maailmaan joka voisi olla. Valkokangas vetää sinut sen maailman sisälle.

Pimeyden ruhtinas

Olen pelannut viime viikkoina paljon Crusader Kings 2 peliä, jossa ajatuksena on johdattaa oma sukudynastia keskiaikaisen Euroopan läpi. Pelaajan hahmo on aina suvun päämies, kuningas, joka joskus onnistuu kehittyä vanhaksi, taitavaksi ja oman valtakuntansa voimaksi. Ajattelin sitä kun katsoin dokumentin Keith Richardista.

- During younger times, you wanted to be that kind of man, and now that you are older, you are that kind of man.
- I know.

Richards on mies joka on noussut tasolle, josta ei enää pääse pois. Hänestä on tullut ruhtinas, vanha, taitava ja kaikkivahva Rock 'n' Roll musiikin kuningas. Sitä samaa on kaiketi koko bändi ja Mick Jagger, mutta jotenkin minusta tuntuu, että Keith on ylittänyt nuo molemmat. En sano miehen olevan taitavampi, parempi tai suurempi, mutta silti jotain enemmän.

Siitä kait musiikissa on kyse. Siis hyvässä musiikissa, ensiluokkaisessa musiikissa. Se on enemmän kuin pelkkää musiikkia. Dokumentissa puhuttiin siitä, kuinka muusikko on välittäjä, transmitting something, jotain mikä sytyttää kipinän ihmisen sisällä. Se kipinä on kaiketi kaikille sama, mutta liekki mikä siitä syntyy on aina omanlaisensa. Kaikki palot palavat eri tavalla.

Vanha ruhtinas, pimeyden kuningas kulkee läpi elämänsä. Avaa laatikoita ja päästää meidät aavistamaan mitä niiden sisällä on. Siirtyy eteenpäin ja näyttää helmen. Täydellisen pyöreän helmen. Dokumentti on jalokivirasia, jota saa katsoa, mutta vain katsoa.

I want to be a movie star

I really do.

Netflix sijoituskohteena ja vähän muutekin

 maksaa osakkeelta USD 620,67 tätä kirjoittaessani, joka on noin kahdeksan taalaa edullisempi kuin se on koskaan ollut. P/E luku on 161,50 eli yksikään elossa oleva ihminen ei näe sitä päivää jolloin osakkeesta saamansa tulo on maksanut osakkeen hinnan (tämän hetken tuotolla laskettuna). Tässä ei ole mitään käytännön järkeä, mutta odotusarvo osaketta kohtaan on valtavan suuri. Yhtiön omistajat ovat valmiita luottamaan siihen, että sinä, minä ja naapurisi käyttää Netflixiä tästä ikuisuuteen.

Minä olin mielestäni pitkään ilman Netflixiä ja hankin sen vasta viime syksynä, jos muisti palvelee minua oikein. En ole aivan varma tekeekö se sitä, mutta se ei ole tässä nyt tärkeintä. Pidän palvelusta. Siitä kuinka se täyttää niitä hetkiä kun mitään muuta ei halua tehdä. Ensimmäinen elokuva jonka palvelusta katsoin oli Väärentäjä. Elokuva joka kertoo natsisaksan keskitysleirillä työskennelleistä väärentäjistä, alansa parhaista, mutta yhtä kaikki - vangeista. Katsoin sen alkujaan elokuvateatterissa ja pidin siitä hyvin paljon. Elokuva on tehty taidolla, rakkaudella ja osuu maaliinsa täydellisesti. Itse asiassa Oscarin arvoisesti. Netflix tarjosi minulle mahdollisuuden katsoa tuo elokuva uudelleen, aivan yllättäen ja odottamatta. Sain nauttia 98 minuuttia mainiosta elokuvasta.

Netflix ei ole maailman paras keksintö valmiiksi viipaloidun leivän jälkeen. Ei edes lähelle, mutta en tällä hetkellä osaa kuvitella luopuvani siitä. Maksan palvelusta sen EUR 8,99 kuukaudessa, joka on mielestäni kohtuullinen summa. Saan tuolla summalla kuukaudessa aika monta minuuttia hupia ja viihdettä, vaikka en pidä itseäni edes suurkuluttajana.

Tällä hetkellä katson kolmea sarjaa: Walking Dead, Grace and Frankie ja Parks and Recreation. Jokainen näistä on omalla tavallaan hyvin, hyvin laadukas sarja ja puhuttelee yleisöään tai noh.. ehkä puhuttelee on ylisana, mutta hyviä sarjoja ne ovat. Pidän siitä kuinka pystyn katsomaan niitä siinä tahdissa joka minulle sopii. Walking Dead sarjassa olen pitänyt lähes vuoden tauon, mutta Grace and Frankie uppoaa minuun kuin se vertauskuvallinen kuuma veitsi voihin. Sarja jossa näyttelee Jane Fonda, Lily Tomlin, Sam Waterston ja Martin Sheen on upea.

Netflix sijoituskohteena? Pidän tuotteesta, netflixin on päässyt Urbaaniin sanakirjaan, 57 miljoonaa käyttäjää ja kasvaa. Samaan aikaan minua hirvittää tuo p/e luku, minulla kun ei ole 161 vuotta elinaikaa jäljellä. Sijoittaisinko? Kyllä jos minulla olisi suurempi sijoituskassa, mutta kun ei ole, niin en sijoita. Voin tietysti katua tätä myöhemmin, mutta tällä hetkellä yritys ei vain sovi niihin raameihin joita minä haluan omistuksilleni asettaa.

Uskon kyllä vahvasti siihen, että Netflix on se tapa jolla me tulemme katsomaan viihdettä lähitulevaisuudessa. Aikataulua en enää määritellä sen mukaan, koska suosikkisarja tulee televisiosta. Suurin osa tämän päivän lapsista ei voi ymmärtää, kuinka heidän vanhempansa liimautuivat tv-sarjan takia olohuoneeseen kellontarkasti, viikosta viikkoon. Teen sitä edelleen, lauantai-illat on varattu Avaralle Luonnolle, siitäkin huolimatta, että ne tulevat sunnuntai aamuna pikauusintoina.

Meidän vapaa-aika on muuttumassa. Tästä on tulossa yhteiskunta, jossa aikataulut siirtyvät pikkuhiljaa syrjään. Eivät ne katoa, mutta työtä voidaan tehdä vieraiden ihmisten olohuoneesta. Viihde seuraa meitä siihen hetkeen ja tilaan missä me sitä haluamme, lentokoneeseen, bussipysäkille tai noh.. vessaan.

Maailma muuttuu hurjaa vauhtia. Olen onnellinen siitä, että olen sitä sukupolvea joka on siirtynyt täysin analogisesta tekniikasta täysin digitaaliseen. Matka on ollut hurja.

Nymphomaniac

Katsoin Lars von Trierin Nymphomaniac elokuvan, koko sen lyhennetyn, senrusoidun tarinan. Luulen ymmärtäväni mistä elokuvassa on kysymys, mutta se loppu jäi minulta ihmetyksen varaan. Onko sen tarkoitus olla todistus, että mies on testosteroninsa orja ja tarttuu tilaisuuteen kun sellainen kerrankin elämässä tarjoutuu?

Siitähän lopussa kuitenkin on kyse, mies degeneroituu, menettää inhimillisyytensä ja palaa eläimeksi.

Kun koko maailma on vain kasa työkaluja

House of Cards puhuttelee minua. Se on tehty tavattoman suurella ammattitaidolla, enkä voi kertoa minkä verran arvostan Kevin Spaceyn roolisuoritusta, jonka varaan koko sarja on rakennettu. Mies kantaa harteillaan koko maailmaa.

Francis Underwood on ensimmäisten jaksojen perusteella huippuunsa viety pragmaatikko. Tavoitteen saavuttamiseksi kaikki ovat sallittuja keinoja, silti kaverin sisälle näyttää mahtuvan tunteita. Niin aitoja kuin ne nyt tv-sarjan hahmolla voi olettaa olevan. Maailma on hänen työkalunsa.

Sarja tuo mieleeni tyynen lammikon pinnan, joka peittää alleen pimeän ja upottavan pohjan. Sellaisen johon uppoaa ikuisiksi ajoiksi. Jännittävä kokemus.

Laadun tunnistaa aina

Ystäväni V kysyi aikaisemmin minulta, mikä teki John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlasta mestariteoksen, enkä minä kertonut mitään todellista. Pyörittelin ajatuksia, sanoja, ja vertasin Hemingwayn tekstiin. En osannut siinä tilanteessa kertoa mikä sen ero on, enkä ole täysin varma osaanko sitä eritellä tälläkään kertaan.

Todennäköisesti kyse on pienistä asioista, joilla on monumentaalinen vaikutus. Siitä kuinka teksti soljuu eteenpäin, miten henkilöt muuttuvat lihaksi ja luuksi. Kuinka pilkku, herättää lauseen tyhjyydestä, ja nostaa sen esille. Heikkouksien puute. Sitä kaiketi todellinen taidokkuus on, kun huomio ei kiinnity mihinkään muuhun kuin itse tarinaan joka kannattelee mielikuvitusta ja saa mielen janoamaan lisää kuin kuivaksi käpertynyt taulusieni.

Katselin ensimmäisen jakson Mad Men sarjaa ja olen tyytyväinen. Se on juuri niin hyvä kuin olen nämä vuodet ajatellut sen olevan, ihmetellyt kuinka se jäi minulta aikoinaan katsomatta. Tai tiedänhän minä. Alkujaan sarja tuli niin älyvapaaseen aikaan, ettei sitä katsonut kukaan. Ehkä kyse oli tupakoinnista tai telaketjufeministin päähänpinttymästä.

Sarja on ajasta jota ei enää ole. Se on menneen aikakauden lämmin hehku, joka siloittelee todellisuutta ja saa romanttisen mielen näkemään kauheat asiat mukavan, lämpöisen pehmeyden ympäröiminä. Todellisuus ei ollut tuollaista, eihän se ollut, eihän. Eikä se tietenkään ollut, sillä mieli saa muistot muuttumaan tavalla, josta on taiteilijat ovat ammentaneet elantonsa jo vuosisatojen ajan.

Kirjoitan tyhjänpäiväisyyksiä, mutta en välitä siitä. Mielestäni tämä on hyvää tekstiä, vaikka en tule lukemaan sitä läpi, sillä se on ollut yksi peruskivistä tämän blogin aikana. Kirjoitan kun siltä tuntuu ja en välitä kuinka aitoa taidokasta tai huonoa tämä teksti on. Nobelia näistä ei kuitenkaan jaeta. Hyvä niin, uskottavuuden takia.

The World is Sick and We are the Doctors!

Vaihdoin ilmaisen illallisen elokuvaan ja menin katsomaan kotimaisen suurtuotannon - Iron Sky. Elokuva joka on herättänyt keskustelua, ihmetystä ja ällistystä. Onko ylipäätänsä sallittua tehdä elokuvaa natseista ja tehdä rankkaa pilaa supervalloista. Tietenkin on ja siinä Iron Sky onnistuu mainiosti. Kyseessä on mainio komedia, sci-fi:ä ja historiaa kierteellä, mutta tarkalla kädellä heitettynä. Kyseessä ei ole hyvä elokuva, mutta se on hauska elokuva. Tämä on mielestäni puhtaasti B-luokan elokuvaa, mutta rehellisemmällä ja tuoreemmalla otteella kuin vaikkapa Quentin Tarantinon elokuvat. Tai noh.. ei ehkä tuoreemmalla, mutta rehellisempi B-luokan elokuva tämä on kuin vaikkapa Kunniattomat paskiaiset. Ote on lempeän humoristinen, mikä vaatii katsojaltaan yllättävän paljon. Vaatimuksena on aikaisemman historian, logiikan ja järjenkäytön unohtaminen. Tässä elokuvassa ei niille ole juuri käyttöä, ne enemmänkin haittaavat kokemusta. Kuitenkin jos onnistuu tässä tehtävässä ja heittäytyy upeiden maisemien vietäväksi, on kokemus hieno.

Visuaalinen ilme on ammattimaista ja huolella viimeisteltyä, se on kuin karamellin punainen Corvette, jossa hienostuneisuus on korvattu raa'alla voimalla. Tekijät saavat seistä leuka pystyssä elokuvansa ääressä, sillä se näyttää komealta. Kun vierelle laittaa uusimman supersankarielokuvan, ero tulee kuitenkin esille, mutta kengännauhabudjetti on saatu riittämään todella pitkälle.

Tarinaa ja käsikirjoitusta on monen viisaan ihmisen toimesta haukutta ja aiheesta, mutta silloin katsoja on unohtanut ajattelemaan aivoillaan elokuvan aikana. Se ei ole suotavaa, sillä silloin heikkoudet paljastuvat. Ei niitä ole tosin yritettykään peitellä, mutta häiritseviä ne ovat vasta sitten kun elokuvan taikuudelle ei anna mahdollisuutta ihastuttaa. Samaan aikaan monelta on unohtunut, että moni tarinan älyttömyyksistä heijastelee todellista elämää. Me olemme ahneita paskiaisia, emmekä ajattele kuin omaa napaamme.

Twisted Valentine’s Day-Themed Short Independent Films

Shooting Blanks from Liam Gavin on Vimeo.

Rillit huurussa postissa

Posti toi paketin missä oli The Big Bang Theory huumorisarjan neljäs tuotantokausi. Olisin asiasta aivan soikeana, mutta kun kolmas kausi on edelleen matkalla. Toivomuksena tosin on, että se ehtii viikonlopuksi perille, niin voisin viettää tervehenkisen Rillit huurussa maratonin.

TV:n ääressä vietetyt maratonit muuten eivät ihme kyllä ole minun juttu. En saa itsestäni irti, että katsoisin telkkaria montaa tuntia putkeen, mutta tämän osalta ajattelin sitä kokeilla. Saa nähdä miten sen kanssa tulee käymään.

Sanaleikit ja parodia ovat sivistyksen tunnusmerkit

Minusta tuntuu, että pornoelokuvien nimien keksiminen on taiteenlaji, jota kaikki eivät osaa arvostaa. Eivät ainakaan tarpeeksi. Tähän olen minäkin syyllistynyt, mutta aikaisemmin tänään käydyn keskustelun perusteella olen havahtunut. Huumoria on vaikka kuinka, kunhan siihen osaa suhtautua ja haluaa sen huomata. Ohessa muutamia hauskoja sanaleikkejä:

- Weapons of Ass Destruction
- Lord of the Cockrings
- Big Trouble in Little Vagina
- Don't Waste It, Taste It 4
- Honey We Blew Up Your Pussy 10
- I Lost My Cock in Hillary Scott
- Pimp My Ride and Nail Me Inside
- C-Men: Part 2 - Fanny Force
- Dude, Where's My Dildo?
- Vampire Sex Diaries

Kerta kaikkiaan herttaisia ja ainakin minä sain, hymyn huulille. Sanaleikit ovat leppoisia ja pieni parodia on aina paikallaan. Nyt pitäisi vain löytää joku riittävän itsevarma kaveri, joka kävisi kysymässä löytyykö nuo lähikirjastosta lainaksi.

Iho jossa elän - Almodovar - Äärettömyys

Elokuva on taiteenmuoto siinä missä valokuvaus tai kuvataide. Toisaalta se on kuitenkin lähempänä musiikkia, joka pyrkii myös puhtaasti viihdyttämään ja on siksi osa teollisuudeksi kutsuttua toimintaa. Sillä siis yritetään elää ihan oikeasti ja menestyvinä tekijöinä vieläpä hyvin mukavasti.

Kuvataide eroaa tästä melkosesti, mutta ajatuksenani ei ole kirjoittaa nyt kuvataiteesta. Haluan kertoa tuntemukseni eilisestä elokuvasta, jota kävin katsomassa.

Ensimmäinen tutustumiseni Pedro Almodóvarin maailmaan oli 1999 kun elokuva Kaikki äidistäni tuli teattereihin. Se taisi olla ensimmäinen miehen elokuva, joka ylipäätänsä näki laajempa levitystä, tosin tästä en ole kovinkaan varma. Pidin elokuvasta suunnattomasti ja se on yksi suosikeistani, vieläpä hyvin korkealla sijalla siinä listassa.

Lista on kuitenkin mennyt nyt uusiksi ja vieläpä suuremmassa mittakaavassa. Näin eilen elämäni parhaan elokuvan ja olen asiasta vieläkin täysin hämmentynyt ja yllättynyt. Elämäni parhaat kokemukset ovat aina olleet kiinteitä ja hyviä vertailukohtia, joista olen voinut hakea vahvan perustan uusille. Tämä järjestys on nyt järkkynyt.

La Piel que Habito eli tuttavallisemmin Iho jossa elän on jotain upeaa. Se on täydellistä elokuvaa, sellaista missä pienetkin yksityiskohdat on ajateltu, huomioitu ja toteutettu niin täydellisesti ettei niihin osaa kiinnittää huomiota. Vain muutamissa kohdissa tulee todella tajunneeksi, kuinka tarkkaan jokainen elokuvan aspekti on toteutettu ja ne hetket auttavat ymmärtämään sitä ihmisten, maisemien ja käsikirjoituksen tanssia, joka valkokankaalla liitää.

Tämä yhdistettynä käsikirjoitukseen, joka säilyttää yllätyksellisyytensä alusta, aina loppuun saakka. Tajusin jossain vaiheessa kuinka vain luovutin, enkä enää miettinyt mitä tapahtuu seuraavaksi. Jäin vain seuraamaan elokuvaa. Se on loppujen lopuksi hyvin harvinaista herkkua maailmassa, jossa lähes jokainen tarina on jo useaan kertaan keksitty. Tässäkin oli tietysti vanhoja klassisia aiheita, mutta se tapa millä ne esiteltiin oli jotain maagista. Niin hienoa, etten ole sellaista ennen nähnyt.

Huumoria, perverssioita ja kauhua, seksiä, jännitystä sekä suloista kaipausta. Ennen kaikkea rakkutta. Niistä ovat hyvät elokuvat tehty ja tähän niitä oli ammennettu kuin hiekanjyviä Rub´al Khalin hiekka-aavikolle.

En tiedä miten edetä tästä. Olenko nähnyt jo kaiken näkemisen arvoisen? Tuskin, mutta Almodovar on mielestäni asettanut riman niin korkealle, ettei sen ylitse enää kovin moni pysty kurottamaan.

Ruokaa mutta ei elokuvaa

Ruoka on hyvää. Tein eilen jauhelihakeittoa, missä oleellisena osana on kiinankaali. Se kuulostaa hieman hassulta, mutta on ihan järkyttävän hyvää. Tosin yhtenä oleellisena osana on myös sellainen murumainen pastajuusto, mitä minä hamstraan aina hulluilta päiviltä. Sitä siihen kuuman keittoannoksen päälle, niin vie kielen mennessään.

Meinasin mennä elokuviin katsomaan Almodovarin uusinta, mutta en sitten mennyt. Tämän päivän elokuvareissu oli muutenkin hieman paniikkiratkaisu, sillä vapaalippu menee tänään vanhaksi. Se jää nyt siis käyttämättä. Toisaalta minä taisin saada sen joltakin, joten en varsinaisesti menetä mitään.



Tuon ajattelin käydä katsomassa vielä aivan lähitulevaisuudessa.

Kun haavekuva vaihtuu todellisuuteen

En ole oikein oppinut katsomaan klassisia länkkäreitä telkkarista. Ne eivät jotenkin vain toimi pienessä ruudussa, sillä huomio kiinnittyy kaikkeen epäolennaiseen. Rio Bravoa ei vain ole tehty pientä ruutua varten ja sen huomaa.

Yksi hienoimmista elokuvakokemuksistani onkin yhden todellisen länkkäriklassikon katsominen suurelta valkokankaalta. Kyse toki on "vain" spagettiwesternistä, mutta Hyvät, pahat ja rumat oli maaginen. Muistan yhä sen tunteen mikä minulla oli koko elokuvan ajan ja vielä pitkään sen jälkeen. Olin täynnä energiaa ja valmis kohtaamaan maailman sellaisena kuin se oikeasti on pahimmillaan ja parhaimmillaan. Sellaisia elokuvia on liian harvassa.

Haluaisin oikeasti nähdä suuret westernit valkokankaalta. Sellaisina kuin ne on oikeasti tarkoitettu, irtokarkkeja pureskellen ja aitoa sokericolaa pillillä imeskellen. Hautautua siihen epätodellisuuden tunteeseen, jonka vain elokuvissa voi saavuttaa. Siihen kuinka kuvitteellinen muuttuu todellisuudeksi ja maailma häviää ympäriltäsi ja näkyy vain silmiesi edessä.



Miksei todellisia länkkäreitä enää tehdä?

Sukellus ikkunasta

En ole koskaan sukeltanut, korkeintaan snorklannut ja sitäkin vain hyvin harvoin. Oheinen video antaa kuitenkin hyvän käsityksen siitä millaiseksi olen sukeltamisen aina kuvitellut.

Suureksi seikkailuksi ja mahdollisuudeksi saada ikkuna kahteen eri maailmaan. Toinen niistä on kadonnut kauan aikaa sitten ja jättänyt jälkeensä pieniä tiedon jalokiviä, joita tarkkasilmäinen onnen soturi voi poimia mukaansa. Toinen maailma on se tämän hetken maailma, joka avautuu eteen kummallisena, kauniina ja hämmentävänä kokemuksena.

Ray: A Life Underwater from Danny Cooke on Vimeo.

Millainen maailma on kapteeni Nemon silmin nähtynä?

Vedet silmissä.

Huono ja kurja

Voi voi, minä olinkin torstaina aivan väärässä. En millään muistanut, että tämä Godzilla oli oikeasti näin huono. Tämän rinnalla se torstain merirosvoelokuvan neljäs osa oli lähes mestäriteos.

Siinä oli sentään yksi ihan oikeasti hyvä näyttelijäsuoritus. Kapteeni Hector Barbosa oli oikeastaan aika vekkuli. Tämän Godzillan paras roolisuoritus on tullut tähän mennessä noilta kuolleilta kaloilta.