Museokortti - Taidetta ja tekniikkaa vuonna 2016

Olen ollut Museokortin omistaja nyt kohta lailla vuoden päivät ja kävin juuri uusimassa sen myös seuraavaksi vuodeksi. Harmikseni myöhästyin heidän joulutarjouksestaan, mutta se oli aivan omaa syytäni. En saanut asiaa aikaiseksi. Siihen olisi kuulunut ilmainen 13:sta kuukausi, mutta se jää nyt käyttämättä. Muistaakseni minulla sellainen kuitenkin oli tälle vuodelle, joten sinällään kaikki on hyvin.

Vuosi 2016 on ollut minulle eräänlainen kulttuurin vuosi. Olen toki käynyt museoissa ja erilaisissa näyttelyissä aikaisemminkin, mutta tämä vuosi oli tarkoituksella sellainen jossa otin sen tavoitteekseni. Luin toissa vuonna miehestä, joka ilmeisesti käy vuoden jokaisena päivänä jossain museossa ja halusin jotain samanlaista myös itselleni.

Tästä innostuneena otin tavoitteekseni käydä vuoden aikana vähintään 12 kertaa kulttuurimenossa. Mitenkään tarkemmin en ole tätä itselleni rajannut, sillä olen laskenut mukaan niin elokuva, teatteri, baletti, museo ja monia muitakin menoja. Ohessa on Museokortin sivuilta löytynyt listaus niistä kerroista kun olen Museokorttia käyttänyt.

MUSEOKÄYNNIT

---

HAM Helsingin taidemuseo

17-12-2016 12:12:05

---

Porvoon museo, Holmin talo

11-12-2016 13:42:51

---

Ateneumin taidemuseo

04-12-2016 12:58:08

---

Jyväskylän taidemuseo

06-11-2016 11:06:55

---

Ateneumin taidemuseo

01-10-2016 10:44:48

---

Suomen Rautatiemuseo

15-08-2016 11:20:28

---

Helsingin Taidehalli

24-07-2016 14:23:42

---

Suomen Ilmavoimamuseo

26-06-2016 15:08:08

---

Ateneumin taidemuseo

26-03-2016 10:09:06

---

Ateneumin taidemuseo

09-01-2016 10:05:24

---

HAM Helsingin taidemuseo

30-12-2015 16:32:26

---

Näyttelykeskus WeeGee

29-12-2015 11:33:02

Näyttää siis siltä, että olen käyttänyt korttia tasan 12 kertaa. Piikki käytössä on selkeästi nyt joulukuussa, jossa olen käynyt kolmessa eri museossa. Tästä tietysti puuttuu useita museokäyntejä niissä museoissa, joissa kortti ei ole käynyt. Mikään kokonainen lista kyseessä ei siis ole, mutta antaa kyllä hyvin kattavan kuvan omasta museokäyttäytymisestäni.

Taidetta ja tekniikkaa.

Olisinko voinut käyttää korttia vielä enemmän? Aivan varmasti. Minua harmittaa etten käynyt tuon enempää missään historiamuseossa, millä ehkä viittaan Kansallismuseoon, Turun linnaan tai muuhun vastaavaan.

Korttiin olen erittäin tyytyväinen. Se muutti jonkin verran käyttäytymistäni, sillä ainakin yksi tai kaksi Ateneumin visiittiä olivat ns. ranskalaisia. Piipahdin katsomaan sen mitä halusin ja lähdin pois. Aivan ennen kuulumatonta siihen, että ostin erikseen pääsylipun ja käytin sen viimeiseen sopukkaan asti.

Rahallisesti tämä on ollut mahtava sijoitus. Maksoin kortin käytännössä jo pelkillä Ateneum visiiteillä, jossa yksittäinen lippu maksaa EUR 15,00. Kävin siellä neljä kertaa.

Muistan jotain jokaisesta käynnistä, mutta suosikkini on ollut kaiketi Suomen ilmailumuseo, joka on aina upea kokemus. Tällä kertaa siitä teki erityisen seurueen nuorimmaiset, jotka ihastuivat retkeen täysin.

Kun pienet valheet valtaavat kotini

Hookerin vihreä, ohut valkoinen viiva ja härän verta. Kolme trooppista koppakuorta ja pian pieniä valheita New Yorkista. Jumala - kun pidät nimenhuutoa, ilmestyykö Warhol paikalle?

Sisustaminen on pieni taiteen muoto, siinä missä kalligrafia tai jokin muu kuvataiteen muoto. Siinäkin olen vajavainen, heikko ja hapuileva, mutta onneksi osaan kääriytyä tiiviisti asioihin jotka minua kutittavat.

Onko aikuistumisen, vanhenemisen, tunnusmerkki se, että alkaa välittämään yhä vähemmän siitä miten muut tulkitsevat omia tekemisiäsi? Olen huomannut vierailijoista ettei värittämäni seinä sellaisenaan kolahda kovin monelle, mutta minua se hyväilee oikeasta kohdasta. Ja tämä on ainoa asia josta välitän. Asun täällä.

Pieniä valheita; suuret valheet ovat niitä parhaita valokuvia. En taida olla kovin suuri valehtelija, mutta tulen selvästi toimeen omiksi tarpeikseni. Osaan kertoa tarinoita, joka miellyttää sitä silmää joka sen suurimmaksi osaksi näkee. Omani.

Taidan lisätä vielä muutaman pienen valheen menneiltä matkoiltani. Näistä yksi on lähes täydellinen Italiasta. Kertomus sellaisesta, jota odotin näkeväni.

The Met

Yksi matkani tärkeimmistä kohteista oli The Met, joka veti minua puoleensa kuin hunaja Nalle Puhia. Olen aina pitänyt museoista ja mahdollisuus käydä yhdessä maailman tärkeimmistä museoista oli luonnollisesti yksi museoihastukseni kohokohdista. 

Kyseessä on Yhdysvaltojen suurin taidemuseo ja yksi vierailluimmista koko maailmassa. Oma visiittini tapahtui perjantaina 19.8, jolloin olin ensimmäisten sadan ihmisen joukossa kun ovet aamulla kymmenen aikaan avautuivat. 

Jono muodostui aluksi talon vierustalle, joskin minä tyydyin aluksi istumaan suihkulähteen kaiteella ja ihastelemaan ohjelmoitua näytöstä. Tämä maksoi minulle paikan ensimmäisen kymmenen ihmisen joukossa, mutta ei se tuntunut silloin minua haittaavan. Kyseessä on kuitenkin valtava paikka, jossa ei varsinaisesti ole merkitystä milloin sisään pääsee. Nähtävää on joka tapauksessa aivan liikaa yhdelle kerralle.

Olen siinä onnellisessa harhauskossa, että kiersin koko museon niiden viiden, kuuden tunnin aikana, jotka museossa vietin, mutta en halua asiaa tarkistaa. Pettyisin todennäköisesti, sillä nähtävää on aivan liikaa yhdessä päivässä omaksuttavaksi.

Paikka on valtava ja se imaisee turistin sisäänsä. Liehittää aarteitaan silmiesi edessä, mutta ei anna koskettaa, kuten niin usein toisenlaisissakin näyttelyissä. Tästä on se seuraus, että mieleen ei jää kuin muutamia huippukohteita tai sitten niitä, joista on erehtynyt ottamaan kohtuullisen heikon valokuvan. Näin ainakin minulle on käynyt.

Muistan parhaiten tunteen siitä, että olen nyt nähnyt eniten Van Goghin töitä, mitä olen eläessäni aikaisemmin nähnyt. Muistan omankuvan, valkoiset ruusut ja Madame Joseph-Michel Ginoux:n joka ei mielestäni ollut kovin hyvä. Kertoo kaiketi jotain siitä ylellisyydestä, johon minulla on nyt varaa.

Egyptin taide tai Ishtarin portin leijonat, joita näin jo Berliinissä. Miekkoja, Henrik kahdeksannen haarniska tai varhainen ihastukseni Gerrit Rietveldin Zigzag jakkara. Jos olisin uskonnollinen, käyttäisin sanaa siunattu, mutta en ole, joten elämä on lahjoittanut minulle käsittämättömän määrän elämyksiä. Aarteita, joita pidän mukanani tästä päivästä siihen kunnes mieleni hajoaa.

Ehkä se työ jonka ääressä istuin pisimpään oli kuitenkin minulle täysin uusi ja tuntematon kokemus. Thomas Hart Bentonin America today oli kuin pieni rauhallisuuden kappeli keskellä taiteen sademetsää. En tiedä olenko koskaan aikaisemmin vain istunut huoneessa, jossa yksi ja sama työ ympäröi minua kaikilta puolilta. Hämmentävä kokemus, joka pistää pään pyörälle, sillä yksityiskohdat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Mikään ei ole se kohde, joka vetää puoleensa. Katsojasta tulee osa kokonaisuutta.

The Met, taiteen sademetsä. Keidas tai viidakko keskellä ihmisten kaupunkia, joka antaa paikan istua kauneuden keskellä. Ihastua, hämmentyä ja sivuuttaa olkiaan kohauttamalla. Kaikille kaiketi jotakin.
 Minulle siellä oli kaikkea. Kylmää terästä, alkuperöiskansojen taidetta jota en vain osaa ymmärtää, mutta johon silti tunnen yhteyttä. Ihmisen taidetta.

Jumalten taidetta.

Kuninkaitten ja keisarien taidetta.

Sitä osaa olla hämmentynyt siitä mitä kaikkea ihmismieli osaa kuvitella ja kuinka sen ihmisen kädet voivat muuttaa todellisuudeksi. Olemmeko yhä siis pelkkiä keräilijöitä, jotka piirtävät kuvitelmansa paperille, jotka sitten kerätään kokoelmiksi ja säilötään jälkipolville?

Onko RK-62 tulevaisuuden museoesine? Näkeekö tulevaisuuden ihminen näyttelyn kuoleman työkaluista tulevaisuuden Kiasmassa, vai onko sitä enää edes olemassa? Kiasmaa tai ihmistä.

Mikäli eksyt Metropolitan Museum of Art:iin, suosittelen vahvasti seuraavaa:

• Varaa aikaa koko päivä
• Lähde paikalle heti aamusta (aukeaa klo 10)
• Nauti lounas amerikkalaisen taiteen osaston lähellä olevassa American Art Cafe:ssa
• Ham & Brie oli hyvää 
• Hyväksy ettei oikeasti hyviä valokuva onnistu ottamaan
• Nauti

Tämä on upea paikka ja kokemus on ikimuistoinen.

Ateneumin uusi perusnäyttely

Aikana jolloin koko maailma on väkivallan kourissa ja on musertumassa sen voimasta, on mieli täynnä sotilaallisia vertauksia. Kävin aamupäivällä Ateneumissa kuten eilen suunnittelin, enkä ole pettynyt. Uusi perusnäyttely on mahtava.

Tarina suomalaisesta taiteesta on kerta kaikkiaan vaikuttava. Se määrä laadukasta, maailmanluokan maalaustaidetta on kuin tykistökeskitys avoimeen mieleen. Kuinka niin tuttu tila on saatu täyteen uusia kokemuksia ja elämyksiä, on jotain mitä on vaikea käsittää. Joukossa on varmasti kaikki kotimaiset klassikot ja yksittäiseen tauluun onkin lähes mahdoton keskittyä. Katse kiertää seiniä, tauluja, ihmisiä ja ei vain pysty päättämään mikä on se kiinnekohta johon keskittyä.

Ateneum, ei ole se suurista suurin taidemuseo ja sellaisenaan on sopiva pistäytymispaikka. Kävijänä olen tottunut siihen, ettei sieltä aina löydy kuin muutama pysäyttävä kokemus, kuin tarkka-ampujan laukaus joka osuu kohdalleen. Harvoina kertoina on vieraileva näyttely ollut kuin kiväärijoukkue, joka ampuu tasaisesti ja varmasti maaliinsa.

Tänään kohtasin konekiväärikomppanian, jota ei voinut paeta. Uusi perusnäyttely iskee vierailijaan taulujen massalla. Voin kuvitella kuinka se on suunniteltu osoittamaan, että Suomi on ollut maalaustaiteen suurmaa. Tule paikalle ja tunne kuinka tajunta täyttyy taiteesta.

Tämä on nähtävä uudelleen ja uudelleen.

Huonompi kuin osasin kuvitella

En taida olla niin hyvä valokuvaaja kuin luulen olevani. Törmäsin tähän ajatukseen aikaisemmin tänään, sillä kävin läpi ottamiani valokuvia joita oli kertynyt puolessa toista vuodessa joitakin satoja. Korkeintaan tuhat tai hieman yli, eikä se ole mielestäni mitenkään erityisen paljoa. Ei ainakaan kun kuvataan digitaalisesti, eikä filmiä tarvitse millään tavalla säästää.

Sain valittua 6 - 8 kuvaa jotka olisin seinälleni ottanut. Siis omalle seinälleni, omia ottamiani valokuvia. Sellaisia joista olen aiheen valinnut, sommitellut ja painanut laukaisinta. Useista jopa erilaisia versioita. Luulin olevani parempi.

On täysin totta etten ole koskaan valokuvausta opiskellut, eikä siihen ole minulle kukaan koskaan neuvoja antanut. Kaiketi siksi on vaikea nähdä itseään epäonnistujana, mutta silti olen pettynyt. Olen luonnollisesti ollut tietoinen, että kehitykseni on polkenut paikoillaan jo vuosia, mutta epäilys siitä onko sitä alkujaankaan edes tapahtunut on musertava.

Ei toki, on kuvissani kaksi hyvääkin elementtiä, joiden päälle olisi hyvä rakentaa, mutta paljon niistä myös puuttuu. Tosin ehkäpä ne kuvaavat myös persoonaani tavalla, joka on hämmentävän tarkka. Kiinnostun erikoisista asioista ja sommittelen ne usein myös hyvin, mutta tunnetta kuvissani on usein kovin - kovin vähän.

Katy Perry - Kaikin puolin hyvä konsertti

Eilen oli aikalailla erilainen kokemus kuin ihan normaalissa elämässä. Kävin katsomassa Katy Perryn konsertin Hartwall Areenalla kun kerran sellainen tilaisuus sattui kohdalle. Tällä sattumalla viittaan siihen, ettei Katy ole aikaisemmin Suomessa käynyt ja siihen, että olin lippuni ansainnut. Käytännössä tämä olivat palkinto Canonin järjestämässä kilpailussa, jossa pärjäsin ja siten ansaitsin oman lippuni.

En lähde elvistelemään, että Katyn musiikki olisi mitenkään maailmanhistorian merkittävintä, mutta kyllähän se on hauskaa, iloista ja erittäin hyvin tehtyä. Katselin Super Bowlin väliaikashown ja osasin siksi odottaa jotain suurta ja mahtavaa. Jenkeistä voi olla montaa eri mieltä, mutta näyttävää viihdettä he kyllä osaavat tehdä ja tämäkin oli siitä osoitus. Nautin kokemuksesta kun ehdoton megaluokan stara veti shown, jossa ei säästelty missään.



Minä tiedän Katy Perryn kappaleista nimeltä kaksi, Roar ja I kissed a girl kappaleet, mutta kyllähän tuo koko show oli tuttujen hittien tykitystä. Käytännössä kaikki kappaleet olin kuullut jossain vaiheessa vaikka en niitä ollut sen suuremmin rekisteröinyt. Sellaistahan suuri osa pinnalla liitävästä musiikista on, sitä kuulee kaikkialla vaikka ei sitä erityisemmin edes yritä kuunnella.

Suurimman vaikutuksen minuun teki kyllä se tapahtuman visuaalisuus, se kuinka valoja, niiden väriä, muotoja ja voimakkuutta käytettiin. En ole aikaisemmin nähnyt yhtä viimeisteltyä ja huippuunsa vietyä valoshowta joten olen edelleen siitä innoissani. Musiikki tietysti oli helppoa, mukavaa ja hyvää. Vaikea siitä on pahaa sanaa sanoa, sillä niin täysin viimeisteltyä ja sadoille miljoonille iloa tuottavaa musiikkia se kyllä on.

Hieno kokemus ja upea spektaakkeli. Meidän porukassa oli kahdeksan aikuista, osa jo harmaapäistä ihmistä, eikä yksikään tullut pahalla mielellä ulos areenasta.

Internet gold

Wow..

Ajatuksia, ideoita ja kehittelyä

Minulla on muutama idea jotka odottavat kypsymistä. En tiedä tuleeko niistä kauniita ja hienoja maalauksia, mutta olen joka tapauksessa hieman innoissani, että ne ylipäätänsä ovat olemassa. Ajatukset, ideat.

Tuleeko niistä koskaan mitään? Ehkä, todennäköisesti, mutta en osaa ajatella koska tai missä vaiheessa.

Viime aikoina en ole tehnyt mitään luovaa ja se harmittaa minua.

Hauska idea ja hieno toteutus

Minua on laiskottanut tämän blogin kanssa jo pidemmän aikaa, enkä ole varma teenkö asian suhteen muutoksia. Tämä tuntuu tällä hetkellä oikein mainiolta. Ohessa joka tapauksessa aika hienoja kuvia.

Natsumi Hayashi kuvaa levitoivia ihmisiä tai no, ehkä vain yhtä, mutta silti levitoivaa. Efekti on hieno ja täysin odottamaton. Pidän ajatuksesta ja teknisestä toteutuksesta, mutta menevät minulla kategoriaan kivoja kuvia. Rahalla en ostaisi, mutta seinälle saattaisin laittaa jos niillä olisi jotain arvoa.

Hauskoja. Eikö totta?

Valokuvauksesta yleisemmin ja Puranen Koffin museossa

Kävin näyttelyssä K:n kanssa ja olen vieläkin hieman epäileväinen sen suhteen, että pidinkö valokuvista vai en. Kyseessä oli Sinebrychoffin museossa oleva Jorma Purasen näyttely Varjoja ja heijastuksia. Kyseessä on valokuvanäyttelu museon kokoelmiin kuuluvista muotokuvista ja tutkielma siihen, kuinka valo tuo eläväksi ja muuttaa maalauksen pinnan.

Puranen on kiistatta teknisesti erittäin pätevä valokuvaaja, joskaan hänen uransa ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Aivan kuten moni muukin suomalainen valokuvaja, hänen työnsä ovat marginaalissa, eivätkä oikein tahdo päästä sieltä esille. Siksi oli mielenkiintoista nähdä mitä mies on saanut aikaiseksi valokuvaamalla yli kymmenen vuoden ajan Sinebrychoffin museossa.

Osallistuimme opastettuun kierrokseen, joka on sellaista mitä en normaalisti tee. Minulla on oma näkemykseni ja ehkä siksi koen opastetut kierrokset hieman turhiksi, toisaalta kyllä kyse on myös omasta kaukoputken kaltaisesta katseestani. Kierros sinällään oli hauska ja erikoinen kokemus. Museon työntekijä kertoi ja nosti teoksista esille erilaisia näkemyksiä ja kohtia, mikä tietysti luo laajemman kosketuspinnan näyttelyn materiaaliin.

Olen edelleen kahden vaiheilla valokuvien suhteen. En osaa päättää menevätkö ne mielestäni pelkän teknisen kikkailun alle, vai ovatko ne todella uutta ja ihmeellistä taidetta. Ehkä ongelma on siinä, että ne ovat kumpaakin. Jotenkin pelkkä varjoleikki ei ole mielestäni kuitenkaan aivan sitä, mitä odotan vuoden 2005 Pro Finlandia palkinnon voittajalta. Onko se kevyt tapa tienata leipänsä?

Ehkä minun tulisi syventyä enemmän valokuvataiteeseen. On myös mahdollista, että heijastelen omaa valokuvauksellista kriisiäni Purasen töihin. Olen polkenut paikoillani jo usean vuoden ajan oman kamerani kanssa, mikä on kovin turhauttavaa. Valokuvauksesta olen aina pitänyt ja se on ainoa väline, jolla olen pystynyt säännöllisesti ruokkimaan luovaa puoliskoani. Mihin ihminen voi mennä jos näkemys maailmasta ei enää kehity?

Buika - 'En Mi Piel'

Asioita joita huomasin

Minua tavallaan harmittaa, että olen todennäköisesti saavuttanut oman tasoni valokuvauksen saralla. Eikä se taso ole loppujen lopuksi kovin erikoinen. Tuntuu, että olen erittäin hyvä tietokoneen taustakuvien valokuvaaja, mutta en enempää.

Ongelmani on siinä, että tiedän hyvin mikä on onnistunut, tyylikäs ja ainutlaatuinen valokuva. Sääli vain etten minä tavoita sellaista ja olen kyllä usein yrittänyt. Olen huomioitsija, tarkkailija ja erityisten asioiden esilletuoja. Siihen minun lahjani riittävät.

Ohessa muutama kuva esimerkiksi.

Sotamusiikkia

Nyt laitetaan vain musiikkia, jota soitettiin Vietnamin sodan aikaan. Järjestys on jonkin sortin kronologinen, mutta ei kovin tarkka.


Tunnistaako muuten kukaan kuka on tehnyt tästä kotimaisen version?


Herttaista.


Jeee!!




:)

Kauan sitten kadonnut

On todennäköisesti juuri löytynyt. Olen onnellinen ja tyytyväinen, olet ollut paljon kaivattu.

Reissuun joskus kesällä

Pidän sirkuksesta. Moderni sirkus on jotain samanlaista kuin pään sisällä lentäisi tuhat kolibria. Ihmeellistä, upeaa ja käsittämätöntä. Kesällä sitä on tarjolla seuraavan kerran. Lähden käymään Turussa.

Samoja ajatuksia taiteesta

Sunnuntaina oli taas kulttuuria, sillä Wanhassa Satamassa oli jonkin sortin myyntinäyttely. En ole täysin perillä, että millä meriiteillä sinne oli taiteilijoita valittu, mutta skaala oli laaja. Kotimaista modernia kuvataidetta, grafiikkaa ja veistoksia. Tosin oli mukana ainakin muutama vierasperäinenkin taitaja, mutta ilmeisesti heilläkin oli vahva sidos tähän lumen ja jään maahan.

Kyse oli siis myyntinäyttelystä, josta valitun työn sai heti mukaansa kun oli sen maksanut tai sopinut maksuaikataulusta. Ehkä siitä syystä näyttelyn anti oli jo sunnuntaina menettänyt parhaan teränsä, sillä se ei missään nimessä ollut enää kovin viiltävä katsaus. Itse asiassa olen hämmästynyt kuinka keskinkertaiselta tuo näyttely vaikutti. Suurin osa töistä vahvisti sitä haaleaa käsitystä kotimaisen nykytaiteen tilasta, joka minulle on muodostunut viime vuosina.

Modernin taiteen suurin ansio on ideoissa, jotka ovat välillä aivan loistavia oivalluksia. Hienoja näkökulmia uusiin asioihin ja terävää pohdintaa päivän tapahtumiin. Ongelmaksi vain muodostuu käytännön toteutus, joka aivan liian usein saa työn näyttämään yläasteen kuvaamataidon tuherrukselta. Samaan aikaan työssä on satojen tai jopa tuhansien eurojen hintalappu.

Tiedän tarkastelevani taidetta kaupallisesta näkökulmasta, mutta jos ihminen listaa ammatikseen taiteilija, niin silloin pitäisi välillä myös myydä jotain. Minun on hyvin vaikea perustella itselleni tarvetta ostaa jotain kun suurimman osan pystyisin itsekin toteuttaa jos vain viitsisin. Katsokaas kun minullakin on ideoita ja toisinaan jopa puhtaita oivalluksia. Näistä ainakin pieni osa on vähintäänkin yhtä hyviä kuin tuolla oli myytävänä, mutta en minä silti kutsu itseäni taiteilijaksi.

Toinen annos oli lyhyt piipahdus Sanomatalon alakerrassa, jossa oli toisenlainen galleria ja huomattavasti valmiimpia töitä. En vain muista mikä oli gallerian nimi, eikä taiteilijakaan ole enää selvillä. Viimeisteltyjä ja ajatuksen kanssa tehtyjä tauluja, joista suurin osa oli kuitenkin pelkkiä sisustustauluja. Tiedättehän, sellaisia mitkä tarjoavat väriläiskän, muuten niin tylsään sisustukseen.

Nostoja kuluneelta vuodelta

Alle puolen vuorokauden päästä vuosi on vaihtumassa, joten kirjoitan lyhyen kirjoituksen vuodesta 2010. Tosin ajattelin lähestyä vuotta kulttuurin kautta ja mainita näyttelyitä, esityksiä tai muita vastaavia tapahtumia joista olen nauttinut.

- Caj Bremerin näyttely Ateneumissa oli kokemus. Se pakotti huomaamaan, että meillä on oikeasti taidokkaita valokuvaajia, vaikka ihmetellä saattaa miksei suuri yleisö huomaa heitä.

- Taidehuutokauppojen näytöt. Laajensin verkkoharrastustani, huutokauppaluetteloiden katselemisesta, koetun maailman puolelle. Kävin vuoden 2010 aikana puolen kymmentä kertaa katsomassa todellista arvotaidetta, suosittelen harrastusta vilpittömästi myös muille.

- Suomenlinna on kohteena niin suuri ja vaihteleva, etten lähde kovin paljoa tarkemin erittelemään mitä siellä on kokenut ja nähnyt. Ehdottomasti yksi suosikeistani Helsingissä.

- Helsingin juhlaviikot joiden aikana tajusin köyden ja ihmisvartalon kauneuden.

- Kävelyretki Dibrichsenin taidemuseoon ja harharetki Seurasaareen.

- Helsingin yliopiston ylläpitämä museo kertoo siitä itsestään, mutta antaa myös melkoisen ikkunan ympäröivään maailmaan. On ehkä tämän vuoden museoista se kaikkein perinteisin museo, sellainen missä on tuhansia ja tuhansia näyttelyesineitä siisteissä riveissä, odottamassa ihmettelevää kulkijaa.

- Sateen pitäminen Suomen Pankin rahamuseossa ansaitsee oman merkintänsä. Aihepiiristään huolimatta, täysin ilmainen reissu, ellei sitten erehdy kahvion tuotteisiin.

- FC JJK vs. Viikingit, HJK vs. Besiktas, HJK vs. FK Partizan ja MM2010.

- Shakkiturnaus aloittelijoille.

- Kansalliskirjasto - ekaa kertaa sisällä.

- Helsingin tuomiokirkko - ekaa kertaa sisällä.

Lisäksi lukuisia muita tapahtumia, paikkoja ja hetkiä joita en tähän muista kirjoittaa. Kiitokset osallistujille ja ennen kaikkea myös itselleni. Vilkas mielikuvitus, yhdistettynä terveeseen tiedonhaluun on upea yhdistelmä.

Uuteen kotiin

Akseli Gallen-Kallelan Talonpoikaiselämää sai sitten uuden kodin ja vastoin pientä pelkoani, se vaikuttaa hyvältä kodilta. Mäntässä sijaitseva Serlachius-museo saa arvokkaan asukin ja todennäköisesti sen myötä myös uusia vierailijoita. Ainakin minä lupaudun jo tässä käymään paikalla kunhan sinne suuntaan eksyn. Kirjoitin maalauksesta jo aikaisemmin ja kuinka se teki allekirjoittaneeseen melkoisen vaikutuksen.

Itse museo on osa vuorineuvos Gösta Serlachiuksen elämäntyötä, sillä mies keräsi eläessään varsin mittavan taidekokoelman. Tuon alkuperäisen 500 teoksen kokoelma on kasvanut tasaisesti ja on esillä aikaisemmin mainitussa museossa. Lisäksi Serlachius oli mukana Helsingin Taidehallin perustamisessa, joten hatun noston arvoinen kaveri.

Kulttuuria ja taidetta

Päähänpistot ovat yleensä parhaita ja noudatan niitä aina mahdollisuuksien mukaan. Viimeisin pisto vei minut tällä kertaa Helsingin keskustaan, Punavuoreen ja sen ympärille. Pysähdyin ensiksi Tennarissa, sillä perjantaisin kaupunginmuseon näyttely on ilmainen. Tällä kertaa siellä oli Etelä-Afrikkalaisia teoksia ja sain kaipaamani annoksen hengen ravintoa.

En ole koskaan käynyt kovin etelässä, mutta teoksista välittyi lämpöä, intensiteettiä ja taitoa esittää huomioita. Hyvin kiinnostava näyttely, missä eksyin katsomaan villikoiria jotka olivat kuin veistoksia. Hämmentävä kokemus, sillä kuvien tekninen toteutus oli todella se, joka sytytti niissä olleen nerouden kipinän.

Näyttely oli eräänlainen kollaasi ja sen myös huomasi, sillä osa taiteilijoista oli mielestäni selvästi taidokkaampia kuin toiset. Eroa hyvän ja taidokkaan taiteen välillä on vaikea kuvailla sanoin, mutta sen erottaa kun maailma tarjoaa mahdollisuuden vertailuun. Rosoinen, mutta hyvä näyttely - suosittelen.

Löysin reissun aikana myös suosikkini Akseli Gallen-Kallelan töiden joukosta. Mies on tehnyt niin monta hyvää maalausta, että yhden ainoan esille nostaminen on vaikeaa, mutta minä sen osaan tehdä. Bukowskin kansainvälisessä syyshuutokaupassa huudetaan ensi viikon keskiviikkona kauan kadoksissa ollut Talonpoikaiselämää. Minulle aivan tuntematon taulu siihen asti, kun bongasin sen netin huutokauppaluettelosta. Paikalle menin oikeastaan uteliaisuudesta ja halusta nähdä erilaisia taideteoksia, mutta luonnossa tuo maalaus puhutteli minua. En väitä sen olevan A.G-K:n paras työ, sitä en osaa sanoa, mutta jotain erityistä siinä on. Kuva ei tee sille oikeutta missään muodossa, sillä livenä se yksinkertaisesti toimii paremmin.

Kolmio tytön, pojan ja kissan välillä on loistava oivallus. Isäntämies on selvästi kuvan ulkopuolisin henkilö, vaikka onkin kuvan parhaimmalla paikalla. Hän luo omaa suhdettaan takkatulen ja saappaan välille, aivan kuin olisi täysin tietämätön muiden ajatuksista. Ikkunasta tulvivat valonsäteet ja katonrajassa riippuvat varrasleivät antavat kyllä osviittaa siihen, mikä kuvassa on tärkeää. Kohtalon hetki.

Tutkielma syksyn väreistä ja pinnoista