Politiikan kieli

Yritän välttää kirosanoja, sillä se kertoo mielestäni mielikuvituksettomuudesta. Siitä ettei keksi mitään muuta keinoa ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan kuin ajan ja käytön kuluttama kirosana. Vaikka kyllä niillekin paikkansa ja aikansa on. Perkele, ei mene koskaan vanhaksi.

SDP kuvasi jokin aika sitten hallitusta kolmen iloisen rosvon joukoksi. Poliittiseen keskusteluun kuuluu toisten päälle puhuminen ja puhuminen sanoilla joista joudutaan asettamaan syytteeseen.

Minua iljettää tuollainen kauniin ja monipuolisen kielen köyhä käyttö. Ennen kaikkea se, että miten tuo porukka voi kuvitella tekevänsä missään aitoa yhteistyötä?

Vertailun vuoksi, jos minä puhuisin kilpailijoista tai kolleegoista samalla sävyllä, joutuisin todennäköisesti suuriin ongelmiin. Mielestäni vielä ennen kaikkea aiheesta. Toisen haukkuminen, nollaaminen tai nälviminen kertoo ennen kaikkea minun ajatuksenjuoksusta. Se kertoo etten ole yhteistyökykyinen ja niin pikkumainen, etten pysty pitämään asioita ja ihmisiä erillään.

Sen minkä suustaan päästää, ei sinne enää takaisin saa.

Onko Venäjä tekemässä suurta strategista virhettä?

Olen leikitellyt ajatuksella onko Venäjän nykyinen ulkopoliittinen ärhentely lopulta suuri vain strateginen virhe. Ymmärrän heidän tavoitteensa, joka on jonkinlaista "hullu ja pommi" taktiikkaa. Jatkuva riehuminen globaalilla kentällä pakottaa muiden pelaajien (=USA) miettimään omien tekojensa seuraamuksia. Tämä on kaiketi sitä miten Neuvostoliitto käsitti ulkopoliittisen vallan. Pitäisi tutkia aihetta hieman enemmän, mutta tämä tuntuu loogiselta.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Yhdysvallat sai tehdä globaalilla kentällä käytännössä mitä parhaaksi katsoivat. Tämä johti muutamaan sotaan ja entisten Varsovanliiton maan siirtymiseen vihollisen leiriin. Putin on useampaan otteeseen tuonut ilmi, että häntä nämä vituttavat aika raskaasti. Pohjimmiltaan ilmeisesti siis se, ettei heiltä kysytty mitään. Asia joka tuntuu kieltämättä hieman erikoiselta kun kuitenkin kyseessä on itsenäiset valtiot, joiden olisi siis pitänyt ennalta kysyä lupa, mitä he tekevät.

Hullu ja pommi taktiikka ajaa Venäjän samaan aikaan globaalin valtapolitiikan kentälle, mutta myös eristää sen lähes täysin läntisestä yhteisöstä. Tämä voi lopulta johtaa täysin eristyneeseen Venäjään, johonkin samankaltaiseen kuin Neuvostoliitto lopulta oli. Me kaikki tiedämme mihin se tie lopulta johti.

Minua hirvittäisi olla venäläinen ja asua Venäjällä. Samaan aikaan kun rakennetaan venäläistä kulttuuria, katkotaan siteitä globaaliin maailmaan ja käperrytään johonkin menneeseen. Se tarkoittaa lopulta sitä, että muun maailman siirtyessä koko ajan eteenpäin, Venäjän takamatka vain kasvaa.

Pitää pohtia asiaa hieman lisää.

Vähän varautumisesta

Luen säännöllisen epäsäännöllisesti erästä amerikkalaista survivalismi sivustoa, sillä aihe on kiinnostanut minua jo vuosikausia. Ehkä alkusysäys on ollut Daniel Defoen klassikosta Robinson Crusoe, joka aloitti realistisen fiktion kirjallisuudessa.

Sivuston heikkous on mielestäni siinä, että se on tavattoman poliittisesti värittynyt, joka väistämättä sulkee pois osan kirjoituksista. Itse asiassa suuren osan, sillä surivalismiin tuntuu helposti liittyvän oikeisto ja yhteiskuntaa vieroksuva ajattelu. Joka tietysti psykologiselta kannalta katsottuna on loogista, mutta myös suhteellisen rasittavaa.




Sitä usein tulee mietittyä, että onko lopun aika yllämme. Pitäisikö minunkin muuttaa korpeen, kaivaa sinne syvä kuoppa ja hautautua pakoon pahaa maailmaa, yhdessä perunoiden ja säilykepurkkien kanssa. Ajatus joka toisinaan on harvinaisen houkutteleva, mutta yhtä kaikki, aivan järjetön.

Survivalismi, jossa todella varaudutaan yhteiskunnan hajoamiseen, tuntuu usein luottavan ajatukseen, että se oma pieni kuoppa on rauhan tyyssija. Se on jotenkin irrallaan kaikesta siitä sonnasta, joka ympärillä kiehuu ja kuohuu. Ajatus tuntuu hyvin naivilta, samaan aikaan kun koko ajatus yhteiskunnan hajoamisesti varsin kaukaa haetulta. Yhteiskunta on aina selvinnyt ja kehittynyt.

Maailma Venäjän panttivankina

Luin lauantaina aikani kuluksi Ulkopoliittisen Instituutin raportin Venäjän sotilasdoktriinit vertailussa: Nykyinen versio viritettiin kriisiajan taajuudella, joka oli hyvinkin kiintoisa ja edelleen ajankohtainen.

Venäjä, Venäjä, Venäjä oli joitakin vuosia sitten klassikoksi nostettu analyysi Suomen ulkopoliittisista haasteista. Kohu tuosta tietysti syntyi, mutta oli hyvä sanoa ääneen mistä suunnasta ulkopoliittiset haasteet tänne tulevat.

Siinä missä Venäjä ilmoitti pyrkivänsä vielä 2000-luvun alussa länsimaisen demokratian tielle, on mieli muuttunut jo vuosia sitten. Joku voisi väittää, että Georgian sota vuonna 2008 oli konkreettinen testi miten länsimaat reagoivat Venäjän pyrkimyksiin suojata etujaan sotilaallisesti. Reaktiot olivat heikkoja ja vuonna 2014 Venäjä miehitti Krimin.

Raportin keskeisin johtopäätös on se, että Venäjä varautuu kriisiajan tarpeisiin. Tähän tähtäävät niin nopeat, ennalta ilmoittamattomat sotaharjoitukset kuin pyrkimys modernisoida asevoimat vastaamaan nykyaikaisen sodankäynnin vaatimuksia. Raporttia lukiessa saa sen käsityksen, että kaikki valtiolliset toimet Venäjällä on valjastettu sotilaallisen voiman kasvattamiseksi. Tämä on tietysi omaa tulkintaani kyseisestä raportista.

Neuvostoliiton supervalta aseman menettäminen tuntuu selkeästi olevan valtava trauma, jonka korjaamiseksi käytetään koko valtion voimavarat. Onko kyse globaalin valtapolitiikan tarpeista, jossa pyritään nousemaan tasavertaiseksi pelaajaksi Yhdysvaltojen kanssa?

Mieleeni tulee ajatus siitä, että Putin on tehnyt johtopäätöksen, että ainoa tapa, jolla Venäjä voi nousta takaisin globaaliksi supervallaksi on sotilaallinen voima. Taloudellista voimaa idässä ei edelleenkään ole, ei ainakaan läheskään riittävässä määrin. Energiasta ei ollut samanlaiseksi keppihevoseksi kuin joskus vuosia sitten kuviteltiin. Kuitenkin Venäjä on mielestään ainoa valta maailmassa, joka pystyy 30 minuutissa tuhoamaan Yhdysvallat.

Putin on rakentanut tilanteen, jossa hänen seuraavaa liikettään ei pystytä ennalta arvaamaan. Samaan aikaan Venäjä ilmoittaa suojelevansa jokaista venäläistä, missä tahansa maailmassa ja rakentaa sotavoimia uhkauksen tueksi. Tämä luo väistämättä tilanteen, joka on elokuvista tuttu.

Oma arvioni on, että Venäjä pyrii ottamaan koko maailman panttivangikseen. Pakottaa muut ajattelemaan, miten jokin teko vaikuttaa ja ennen kaikkea tulkitaan Venäjällä. Voidaanko se tulkita uhaksi, jota vastaan idässä on jo vuosikausia valmistauduttu.

Todennäköisesti kyse on bluffauksesta, yhdistetty todelliseen voimaan. Johonkin sellaiseen, jossa testaamisesta tulee niin riskialtista, ettei siihen uskalla kukaan ryhtyä. Varsinkin kun testaaminen voi johtaa sotilaalliseen voimankäyttöön.

Georgia, Krim ja nyt Syyria ovat "turvallisia" kohteita näyttää omaa valmiutta sotilaalliseen voimankäyttöön  ja ennen kaikkea testata globaalin yhteiskunnan reaktioita. "Tuo hullu on saatana tosissaan!", vaikka todennäköisesti ei sitä oikeasti edes ole.

Kun pienet valheet valtaavat kotini

Hookerin vihreä, ohut valkoinen viiva ja härän verta. Kolme trooppista koppakuorta ja pian pieniä valheita New Yorkista. Jumala - kun pidät nimenhuutoa, ilmestyykö Warhol paikalle?

Sisustaminen on pieni taiteen muoto, siinä missä kalligrafia tai jokin muu kuvataiteen muoto. Siinäkin olen vajavainen, heikko ja hapuileva, mutta onneksi osaan kääriytyä tiiviisti asioihin jotka minua kutittavat.

Onko aikuistumisen, vanhenemisen, tunnusmerkki se, että alkaa välittämään yhä vähemmän siitä miten muut tulkitsevat omia tekemisiäsi? Olen huomannut vierailijoista ettei värittämäni seinä sellaisenaan kolahda kovin monelle, mutta minua se hyväilee oikeasta kohdasta. Ja tämä on ainoa asia josta välitän. Asun täällä.

Pieniä valheita; suuret valheet ovat niitä parhaita valokuvia. En taida olla kovin suuri valehtelija, mutta tulen selvästi toimeen omiksi tarpeikseni. Osaan kertoa tarinoita, joka miellyttää sitä silmää joka sen suurimmaksi osaksi näkee. Omani.

Taidan lisätä vielä muutaman pienen valheen menneiltä matkoiltani. Näistä yksi on lähes täydellinen Italiasta. Kertomus sellaisesta, jota odotin näkeväni.

Puolustus voi toimia myös hyökkäyksenä

Venäjä otti käyttöön Pietarissa uusia ja huippumoderni IT-ohjusjärjestelmää, kyseessä on S-400 pitkän matkan ilmapuolustusjärjestelmä. On mielestäni luonnollista, että Venäjä suojaa toiseksi tärkeintä kaupunkiaan uusimmalla raudalla. Varsinkin kun naapurissa on NATO maita.

Luin kommentin, jossa liikettä kuvattiin puolustukselliseksi, jota se tietysti myös onkin, mutta samalla sillä voidaan kontrolloida lähes koko Etelä-Suomen ilmatilaa. Mikäli pystytään estämään toisen valtion tehokas ilmapuolustus, on se luonnollisesti myös offensiivinen toimi.

Toisessa maailmansodassa Tirpiz esti suuren osan Englannin laivaston operaatioista pelkällä olemassaolollaan Pohjois-Norjassa. Tämä pelkkä paikoillaan olo oli siis myös offensiivinen toimi, sillä sitomalla vastustajan voima, sen kimppuun voidaan käydä muualla ja toisin keinoin.

The Met

Yksi matkani tärkeimmistä kohteista oli The Met, joka veti minua puoleensa kuin hunaja Nalle Puhia. Olen aina pitänyt museoista ja mahdollisuus käydä yhdessä maailman tärkeimmistä museoista oli luonnollisesti yksi museoihastukseni kohokohdista. 

Kyseessä on Yhdysvaltojen suurin taidemuseo ja yksi vierailluimmista koko maailmassa. Oma visiittini tapahtui perjantaina 19.8, jolloin olin ensimmäisten sadan ihmisen joukossa kun ovet aamulla kymmenen aikaan avautuivat. 

Jono muodostui aluksi talon vierustalle, joskin minä tyydyin aluksi istumaan suihkulähteen kaiteella ja ihastelemaan ohjelmoitua näytöstä. Tämä maksoi minulle paikan ensimmäisen kymmenen ihmisen joukossa, mutta ei se tuntunut silloin minua haittaavan. Kyseessä on kuitenkin valtava paikka, jossa ei varsinaisesti ole merkitystä milloin sisään pääsee. Nähtävää on joka tapauksessa aivan liikaa yhdelle kerralle.

Olen siinä onnellisessa harhauskossa, että kiersin koko museon niiden viiden, kuuden tunnin aikana, jotka museossa vietin, mutta en halua asiaa tarkistaa. Pettyisin todennäköisesti, sillä nähtävää on aivan liikaa yhdessä päivässä omaksuttavaksi.

Paikka on valtava ja se imaisee turistin sisäänsä. Liehittää aarteitaan silmiesi edessä, mutta ei anna koskettaa, kuten niin usein toisenlaisissakin näyttelyissä. Tästä on se seuraus, että mieleen ei jää kuin muutamia huippukohteita tai sitten niitä, joista on erehtynyt ottamaan kohtuullisen heikon valokuvan. Näin ainakin minulle on käynyt.

Muistan parhaiten tunteen siitä, että olen nyt nähnyt eniten Van Goghin töitä, mitä olen eläessäni aikaisemmin nähnyt. Muistan omankuvan, valkoiset ruusut ja Madame Joseph-Michel Ginoux:n joka ei mielestäni ollut kovin hyvä. Kertoo kaiketi jotain siitä ylellisyydestä, johon minulla on nyt varaa.

Egyptin taide tai Ishtarin portin leijonat, joita näin jo Berliinissä. Miekkoja, Henrik kahdeksannen haarniska tai varhainen ihastukseni Gerrit Rietveldin Zigzag jakkara. Jos olisin uskonnollinen, käyttäisin sanaa siunattu, mutta en ole, joten elämä on lahjoittanut minulle käsittämättömän määrän elämyksiä. Aarteita, joita pidän mukanani tästä päivästä siihen kunnes mieleni hajoaa.

Ehkä se työ jonka ääressä istuin pisimpään oli kuitenkin minulle täysin uusi ja tuntematon kokemus. Thomas Hart Bentonin America today oli kuin pieni rauhallisuuden kappeli keskellä taiteen sademetsää. En tiedä olenko koskaan aikaisemmin vain istunut huoneessa, jossa yksi ja sama työ ympäröi minua kaikilta puolilta. Hämmentävä kokemus, joka pistää pään pyörälle, sillä yksityiskohdat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Mikään ei ole se kohde, joka vetää puoleensa. Katsojasta tulee osa kokonaisuutta.

The Met, taiteen sademetsä. Keidas tai viidakko keskellä ihmisten kaupunkia, joka antaa paikan istua kauneuden keskellä. Ihastua, hämmentyä ja sivuuttaa olkiaan kohauttamalla. Kaikille kaiketi jotakin.
 Minulle siellä oli kaikkea. Kylmää terästä, alkuperöiskansojen taidetta jota en vain osaa ymmärtää, mutta johon silti tunnen yhteyttä. Ihmisen taidetta.

Jumalten taidetta.

Kuninkaitten ja keisarien taidetta.

Sitä osaa olla hämmentynyt siitä mitä kaikkea ihmismieli osaa kuvitella ja kuinka sen ihmisen kädet voivat muuttaa todellisuudeksi. Olemmeko yhä siis pelkkiä keräilijöitä, jotka piirtävät kuvitelmansa paperille, jotka sitten kerätään kokoelmiksi ja säilötään jälkipolville?

Onko RK-62 tulevaisuuden museoesine? Näkeekö tulevaisuuden ihminen näyttelyn kuoleman työkaluista tulevaisuuden Kiasmassa, vai onko sitä enää edes olemassa? Kiasmaa tai ihmistä.

Mikäli eksyt Metropolitan Museum of Art:iin, suosittelen vahvasti seuraavaa:

• Varaa aikaa koko päivä
• Lähde paikalle heti aamusta (aukeaa klo 10)
• Nauti lounas amerikkalaisen taiteen osaston lähellä olevassa American Art Cafe:ssa
• Ham & Brie oli hyvää 
• Hyväksy ettei oikeasti hyviä valokuva onnistu ottamaan
• Nauti

Tämä on upea paikka ja kokemus on ikimuistoinen.