Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632 (lukukokemuksesta)

Luin pitkästä aikaa kirjan, edellisestä on aikaa useampi kuukausi ja se oli muistaakseni toisen maailmansodan fiktiota. Tällä kertaa lukuvuorossa oli marraskuun heräteostos Kotkan Prismassa; Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632.

Olen ymmärtänyt, että kyseessä on viime vuoden Tieto-Finlandia paalkinnon voittaja ja ymmärrän kyllä miksi tuo kirja palkinnosta on kisannut. Se on hyvin kirjoitettu, oivaltava ja näköalaa tarjoava kirja Ruotsin valtion ja Pohjoismaisen byrokratian syntyyn.

Tietysti Ruotsi on maana vanhempi, mutta kaiketi valtio perustuu rakenteidensa eli byrokratian varaan. Siihen, että maa ei häviä kartalta kuninkaansa mukana, eikä ole enää sidottu johtajansa elämänlankaan. Kustaa II Aadolf perusti valtion, puhalsi henkiin hallintomuodon joka sykkii omaa elämäänsä ja kantaa selässään koko Ruotsin. Suomea ei ollut olemassa, oli pelkkä Ruotsi jonka rajat ulottuivat Venäjän rajaan saakka.

Odotin kirjaa lukiessani, että koska pääsemme suuriin sotaseikkailuihin. Miten sodankäynti koki murroksen ja kuinka uusi tapa taistella mahdollisti verisen valloitusretken Saksassa. Osuus tuli, mutta se olikin vain pieni lopputulema, tulos siitä miten Ruotsi rakennettiin. Kirja kertoo byrokratian syntyhistorian, miksi, kenen toimesta ja millä tavalla byrokratia sai alkunsa. Lappalainen avaa lukijansa eteen maailman joka on murroksessa, tilanteessa jossa vanha heimoyhteiskunta ei ole enää riittävä. Hän opettaa huomaamatta; kertoo miksi byrokratia on valtioiden luusto.

Kirja ei ole jännittävä, se ei ole kiehtova, eikä tempaa mukaansa matkalle kohti suuria tuntoja. Se on kuitenkin hyvin kirjoitettu, rytmikäs kertomus joka aidosti opettaa lukijaansa ymmärtämään toisenlaista maailmaa. Tämä ei ole satunnaiselle lukijalle. Se on lukijalle, joka arvostaa mahdollisuutta tutustua ensiluokkaisen opettajan avustuksella johonkin sellaiseen, mikä harvoin herättää intohimoja.

Stallhagen Historic Beer 1843

Maistoin viime viikonloppuna yhtä maailman vanhinta olutta, näin ainakin markkinointikieli minulle kertoo. Kyseessä on ahvenanmaalainen Stallhagen panimon entistämä olut, jota löydettiin meren pohjasta muutaman pullon verran.

En ole mitenkään erityinen oluen ystävä, mutta juon kyllä mielelläni olutta hyvässä seurassa ja toisinaan ilmankin hyvää seuraa. Suurin ongelma on kaiketi se oluen perusmaku, joka ei mielestäni ole erityisen miellyttävä. Karvaus kaiketi saa minun suussani reaktion joka ei ole miellyttävä.




Oluen teko on melkoisesti muuttunut 170-vuodessa ja sitä myötä myös oluen maku. Tästä vanhuksesta puuttui modernille oluelle tyypillisiä ominaisuuksia tai ainakin minun suussani ne oli kutistettu minimiin. Jos avaan jääkaapista pullon ja juon sen on ensimmäinen maku yleensä tuollainen pistävä karvaus. Tästä se puuttui lähes kokonaan. Stallhagen historic beer oli erittäin helppo juotava, aivan kuin olisi juonut jotenkin väljähtänyttä olutta. Ei.. tuo on väärin sanottu, sillä se ei missään nimessä maistunut väljähtäneeltä.

Budweiser on mielestäni kaikessa helppoudessaa erittäin hyvä olut. Se on sellainen mitä voi juoda melkein kuin vettä, joka on eräänlainen taidonnäyte sekin. Amerikkalainen Bud sopii suuhun kuin suuhun, kaikki saavat sen alas, eikä se karvastele varmaan kenenkään suussa varsinaisesti pahalta. Tässä historiallisessa oluessa oli jotain hyvin samankaltaista helppoutta. Maku oli pehmeämpi, mutta samalla monipuolisempi kuin Bud.

Vaahto oli jotain sellaista mitä kunnon oluen vaahdon pitääkin olla. Samettista, pehmeää ja kestävää. Tuopillinen kuohui näyttävästi eikä se tahtonut tasaantua ollenkaan; näen sieluni silmin kuinka tuopin päältä on aikoinaan puhallettu enimmät vaahdot menemään.

Erikoinen kokemus juoda jotain sellaista mitä kauan tomuksi muuttuneet ihmiset ovat juoneet ja maistaneet. Tuntemus on yhteenkuuluvuuden tuntu ihmisiin ja siihen miltä elämä on maistunut heidän kielellään.

Olut oli hyvää. Hieman kalliin puoleista, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Ottaisinko säännölliseen kulutukseen? Ehkä, mutta mitään suur juomaria ei minusta tälläkään oluella saisi.

Internet gold

Wow..

Liberté, Egalité, Fraternité.

Olen surullinen ja vihainen. Miten kukaan voi oikeuttaa väkivallan sillä, että mielipide sovi omaan ajatusmaailmaan? En voi käsittää miksi pitää turvautua väkivaltaan keinona lievittää omaa tuskaa siitä, kuinka muut ihmiset ovat eri mieltä kanssasi.

Uskonto on mahtava voima, sen nimissä on tehty maailman historian suurimpia tekoja, mutta kuinka moni niistä on perustunut väkivaltaan. Murhaan ja silmittömään raivoon sitä kohtaan, mihin itse ei usko. Usko johonkin, mitä ei voi todistaa, antaa voimaa ja oikeuttaa tekoihin joita ei voi muuten perustella. Uskon sen olevan oikein. Usko oikeuttaa tekoni. Olen maallisen tuomiovallan yläpuolella. Jumalainen totuus.

Mistä tuo kertoo? Omasta riittämättömyydestä, siitä ettei pysty rationaalisesti perustelemaan tekojaan edes itselleen. Itsepetosta. Kyvyttömyyttä ajatella oman mielen ulkopuolella. Miten on mahdollista, että muut olisivat oikeassa ja minä väärässä?

Uskonto on tietämättömyyttä, evolutionaalinen keino taistella todennäköisyyksiä vastaan. Se on tuonut ihmiselle voimaa ja tahtoa selviytyä tilanteissa, joissa pelkkä logiikka ei enää riitä. Sokea usko johonkin mikä on mahdotonta. Se on vaarallista.

Tietämättömyyttä vastaan tulee taistella tiedolla. Muuttaa usko tiedoksi. Kuinka elämän voi muuttaa paremmaksi pyhien tekstien sijasta oppikirjan avulla. Antaa ihmisille tieto ja työkalut pureutua ongelmiinsa itse, eikä purkaa turhautumista vihan ja väkivallan kautta.

Me olemme ajassa, jossa sokealla uskolla ei ole enää tarvetta. Olemme ihmisiä, tasavertaisia toistemme edessä. Vapaus, tasa-arvo, veljeys.