Edellinen yritys kirjoittaa lukuhaasteesta jätti jälkeensä aika ikävän ulkoasu, joten poistin koko kirjoituksen. Varsinkin kun en ollut mitenkään erityisen tyytyväinen koko listaukseen. Joten, teen siitä uuden ja hieman oman versioni, poimimalla vain joitakin kohtia joista minulla on aidosti jotain kirjoitettavaa.
Luen mielelläni joten siksi en voi mitenkään muistaa mitä kaikkea olen elämäni aikana lukenut. Sivuja on joka tapauksessa ainakin kymmeniä, jos ei satoja tuhansia. Minulla saattaa mennä kuukausia, joskus vuosiakin etten tule lukeneeksi oikein mitään, mutta sitten taas huomaan itseni kirjan äärestä, lukemassa. Tällä hetkellä luen Max Hastingsin kirjaa Winston Churchill - Sotavuodet 1940 - 1945 jonka ostin alennusmyynnistä. Perusteluni olivat yksinkertaiset kirjaa ostaessa, sitä selatessani totesin, että mikäli löydän kirjasta kaksi kertaa Hitlerin ja Churchillin nimet, oli kirja hintansa väärti. Maksoin siitä kuusi euroa.
Jack Kerouacin omaelämänkerrallinen kirja Matkalla on sellainen joka sopisi useaan kohtaan (1, 2, 6 jne). Minulle se on kuitenkin merkityksellinen siitä syystä, että sitä suositteli minulle ihminen, jonka tulen muistamaan koko elämäni. Siihen sekoittuu ihmistä kohtaan tuntemani tuntemukset ja se tosiasia, että kirja on aidosti puhdas klassikko. Suosittelen sen lukemista, sillä elokuvassa siitä on imaistu kaikki raaka tunne, joka tekstin kautta välittyy.
Antti Hyryn Uuni on hidas, verkkaisen miehen harkitseva ja rauhallinen kirja. Se kuljettaa mukanaan toiseen maailmaan, jossa elämästä on riisuttu kaikki ylimääräinen. Noin kirjoittaa ihminen, joka keskittyy vain yhteen asiaan kerrallaan. On minusta palkintonsa arvoinen, joskaan ei taatusti ole suurten massojen suosikki. En tiedä miksi, mutta näen kirjan tekstin hyvin vahvasti mielessäni elokuvana, hiljaisena kuvauksena päämäärän saavuttamisesta.
Olen lukenut useita yli 100 vuotiaita kirjoja, joten Herodotuksen nimeäminen tuntui jo ensimmäisellä kerralla hieman brassailulta. Se tuli kuitenkin ensimmäisenä mieleni, joskaan ei missään nimessä ole suosikkini. Eikä sillä, että sellaista osaisin oikeastaan edes nimetä. Herodotuksen kirja on kuitenkin merkittävä ja lukemisen arvoinen jos historia kiinnostaa. Siitähän kaikki alkoi.
Kirjatrilogiaa valitessa väistin tietoisesti Tarua sormusten herrasta, joka on niin ilmetty valinta. Olen tuollainen. Dan Simmonsin Hyperion saaga on kuitenkin juuri sellaista avaruusoopperaa josta pidän suunnattomasti. Sitä lukiessani olen liikuttunut ehkä enemmän kuin monen muun kirjan äärellä ja se on edelleen mielestäni upea kirja. Joskin toki hieman menettänyt tenhoaan parin, kolmen lukukerran jälkeen. Minuun se kuitenkin puri ja jätti jälkensä.
Runokirjat ovat minulle vaikeita. En vain jotenkin saa niistä otetta ja epäilen etten vain ymmärrä niitä. Keatsin runoista oikeasti ymmärrän vain yhden leppoisan rallatuksen, joka ei historian sivuilta juuri löydy. Abu Nuwasin suomennettuja runoja olen lukenut ehkä eniten, sillä pidän niiden leikkisyydestä ja aihepiiristä. Elämä on riemukas.
Lapsuudestani muistan lukuisia kirjoja, Ronja ryövärin tytär, Upponallet, Jules Vernen kirjat ja lukuisat, lukuisat muut. Ehkä eniten minuun on vaikuttanut juuri tuo Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika, josta tietyllä tavalla haaveilen yhä edelleen.
Yhdenkään kirjan lukeminen ei ole nolottanut minua ja olen lukenut useita, jotka nolostusta monelle aiheuttavat. En siksi pysty nimeämään mitään sellaista, joka minua nolottaisi. Olen lukenut kovaa pornoa, satuja kuin bensa-asemaromaanejakin. Kaikissa niissä on ollut jotain mikä minua on kiinnostanut ja siksi kait en ole nolostunut. Sitä paitsi, eikö kirjallisuus ole juuri sitä varten, että voi vapaasti kohdata asioita, joita ei muuten pysty kohtaamaan?
Väinö Linnan Sotaromaani oli sellainen minkä ostin heti julkaisemisen jälkeen, mutta odotin sen lukemista useita vuosia. En vain halunnut tarttua siihen heti, sillä halusin säästää sen myöhemmäksi. Odotin oikeaa hetkeä tai tunnetilaa, sillä pidän kovin hyvin kirjoitetuista sotakirjoista. Sellaisista jonka Sotaromaanin tiesin olevan. Rauno Lehväslauho kirjoittaa parhaimmillaan myös hyviä sotakirjoja, joista Panssarisotaa on esimerkki, mutta myös paljon puhdasta kuraa. Siis sellaista räiskeromantiikkaa, joka uppoaa untuvatäkkitaistelijoihin. Väinö Linna oli sen yläpuolella, korkealla.
Hemingway on ollut minulle tärkeä kirjailija ja kävin läpi oman Hemingway kauteni, jossa luin kaikki hänen kirjansa. Se jätti jälkensä, joita korjaan kirjoitustyylissäni edelleen. Imitointi on tietysti ihailun osoitus, mutta tunsin lopulta kadottaneeni jotain omaa ja pelästyin sitä hieman. Kirjoitustyylini on aina ollut minulle tärkeä asia, pystyn mielestäni kirjoittamaan parhaimmillaan erittäin hyvää tekstiä. Ennen kaikkea omaa tekstiä, mutta tuo kausi vei sitä suuntaan jossa en aina tunnistanut itseäni.
Stieg Larssonin Millenium trilogia täyttää myös useita kohtia listalta, mutta on minulle iloinen yllätys. Luen hieman vältellen kirjoja joista kohistaan, mutta tämä oli kohinansa arvoinen. Ei mitään maailmanhistorian parasta, mutta ehdottomasti keskiarvon yläpuolella. Sellaisenaan siis päätä korkeammalla kuin suurin osa muusta paperille työstetyistä kirjainjonoista. Sellaista mitä mihin minä en koskaan pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti