Pari tuntia vielä aikaa

Illaksi Kamppiin katsomaan jalkapalloa. Espanjassa pelataan ehkäpä maailman kovin yksittäinen seurojen välinen ottelu, Barcelona vastaan Real Madrid. En lähde tässä erittelemään miksi ottelu on niin erityinen, mutta jo pelkkä ottelun nimi "El Clàsico" - klassikko, antaa kuvan mistä on kyse.

Minulle se merkitsee parin tunnin istumista, todennäköisesti aika täydessä baarissa. Otan ehkä muutaman oluen ja nautin tunnelmasta hyvässä seurassa. Eiköhän se siitä..

Arvuutellaan nyt vielä julkisesti ottelun lopputulosta: Barcelona 2 vs. Real Madrid 4. Sympatiat ovat kuitenkin kotijoukkueen puolella, joten siihen nähden yllätyin itsekin omasta arvauksestani.

Maailmanlopun tunnelmissa

Kävin elokuvissa katsomassa dokumentaarisen elokuvan maailman loppumisesta. Tiedättehän sen hassun tarinan mesoamerikkalaisen kalenterin b'ak'tun-syklin päättymistä. Siis sen, että maailma loppuu 21.12.2012.

Oli miten oli, siitä on tehty elokuva, joka on nimetty ytimekkäästi pelkän vuosiluvun 2012 mukaan. Kävin katsomassa sen aikaisemmin tänään ja tunnelmat ovat hyvin kaksijakoiset. Koko elokuva oli mielestäni jakautunut kahteen osaan, ei yhtä suuriin, mutta hyvin erilaisiin palikoihin. Tämä ei näkynyt suoraan itse tarinassa, sillä se oli suhteellisen suoraviivainen, hyvin amerikkalainen katastrofielokuva. Päähenkilöt pelastuivat ja lopussa kaikilla oli mukavaa.

Elokuva ei missään nimessä ollut mikään taide-elokuva, siinä oli sellaiseen aivan liikaa virheitä, järjettömyyksiä ja liian yksinkertainen käsikirjoitus. Puutteistaan huolimatta, elokuva oli parhaimmillaan saamarin hauska. Siis sellainen aivot narikkaan ja vaihde vapaalle kokemus. Voiko mikään muu olla hauskempaa kuin pilvenpiirtäjien väistely luhistuvassa suurkaupungissa?

Loppua kohden elokuva muuttuu kuitenkin suoraan sanottuna aika kamalaksi. Siitä tulee liian ennalta arvattava, yksinkertainen ja suoraan sanottuna typerä. Se oli tietysti kaikkea tuota jo ensimmaisestä kohtauksesta lähtien, mutta lopussa koko homma menee vain yli. Vain amerikkalaisessa elokuvassa perheonni voi rakentua uusioperheen miehen kuolemalle. Unohtamatta tietenkään niitä lukemattomia sattumuksien summaa, joille koko elokuvana onnellinen loppu lopulta rakentuu. Toisaalta.. elokuvissa kaikki on mahdollista myös se, että maan kuori pyörähtää sopivasti 1600 km oikealle ettei sankarin tarvitse uida perille.

Kuinka käyttää veronpalautukset

Veronpalautusten tilillepano lähestyy ja takaraivossa poltellut kysymys on siirtynyt otsalohkoon, kuinka käyttää tilille napsahtavat rahat? Mistään järkyttävästä summasta ei tietenkään ole kyse, mutta kuitenkin sellainen ettei koko rahalla kehtaisi ostaa merkkareita.

Lähteä ulkomaille? New York voisi olla hauska paikka halvan dollarin aikana. Saksalainen lentoyhtiö tarjoaa Helsinki - New York lentoa alle 500 euron, mikä ei minusta ole yhtään paha tarjous. Ajatuksesta innostuneena ja asia tarkistettua, tuo ei ole edes halvin tarjous, eikä ainoa lentoyhtiö. Perhana..

Toinen järkevämpi vaihtoehto olisi tietysti laittaa koko summan säästöön. Turvaan, mutta miten ja minne? Säästötilille hädin tuskin prosentin korolle, ei ole kovin houkutteleva ajatus. En edes tiedä mikä tämän hetken inflaatio on, but you get the picture.

Säästötilin etuihin pitää tietysti laskea se tosiasia, että rahat ovat erittäin helposti likvidoitavissa. Tarkoitan, että niihin pääsee käsiksi lähes välittömästi kun tulee yllättäviä tarpeita. Houkutteleva ajatus.

Mites muita mahdollisuuksia tulee mieleen, osakkeet? Ehkä.. Periaatteessa olisi ihan hyvä vahvistaa omistuksia ja odottaa vuoden 2010 osinkoja. Toisaalta olen ajatuksissani sitoutunut siihen neljän vuoden projektiin, mikä tarkoittaa sitä että rahat ovat kiinni seuraavat neljä vuotta. Siis periaatteessa. Käytännössä ne saa likvidoitua koska tahansa.

Eksoottisempi vaihtoehto olisi ostaa kultaa, ihan sitä fyysistä keltaista metallia. Kuinka jännittävää se olisi, kun kourassa olisi aito kultakolikko? Eksoottinen, mutta onko tässä oikeasti mitään järkeä, tuskin.

Sunnuntaina 22.11.2009

Pelkään pahoin, että tästä tulee kovin hiljainen sunnuntai. En usko, että lähden edes kävelemään, sillä kävin eilen kohtuullisen pitkällä kierroksella. Hyvää uusi kierros tietenkin tekisi, mutta en vain taida läheä.

Yksi ajatus oli metromatka Kamppiin katsomaan jalkapalloa, mutta viitsiikö sitäkään? Tuskin. Telkkarista tulee kutkuttavan jännittävät Bolton vs. Blackburn ja Tottenham vs. Wigan ottelut. Ihan hauskaa joo, mutta mitään suurempaa sympatiaa yksikään mainituista joukkueista ei minussa herätä.

Elokuviin..? Minua kieltämättä kiinnostaa se maailmanlopun kuvaus, mutta ehkä käyn vasta alkavalla viikolla. Huomenna maanantaina voisi olla hauska päivä sellaiseen. Laitetaan harkintaan.

Olen käynyt viime aikoina kuvaamassa, jonkin verran tavallista ahkerammin. Siihen on tietysti omat syynsä, mutta tarkoituksena ei ole kirjoittaa niistä. Viikon aikana olen tullut kuvanneeksi useampaan otteeseen, mutta varsinaisia "kuvauskeikkoja" on ollut kolme. Niiltä olen julkaissut nettiin yhteensä 34 kuvaa ja tämä on jonkin sortin henkilökohtainen ennätys. Näillä "julkaistuilla" kuvilla tarkoitan nyt aivan yksikertaisesti sellaisia kuvia, jotka olen laittanut nettiin kaikkien nähtäväksi. Ei mitään sen vakavampaa. Osa on kuvia joista olen erityisen ylpeä, mutta kaikissa on jotain sellaista josta minä pidän.

Ehkä minun pitäisi osallistua jollekin valokuvauskurssille. Se saattaisi auttaa minua ottamaan kuvia, jotka puhuttelevat muitakin kuin pelkästään minua.

Cirrus

Arkkitehtuuri puhuttelee meitä kaikkia, emme voi välttyä siltä ja silti se nousee harvoin kahvipöytäkeskusteluissa esille. Ehkä siksi, että se on huomaamatonta, me emme osaa kiinnittää huomiota sellaiseen joka on ympärillämme. Silloin kun arkkitehtuurista keskustellaan, on tapahtumassa jokin muutos. Tuttu ja turvallinen maisema kokee muutoksen ja kaikki muutokset herättävät usein aina pelkoa. Ehkä jopa ahdistusta.

Vuosaaressa on Suomen korkein asuinrakennus - Cirrus. Se on eräänlainen kaupunginosan symboli ja pakottaa ihmiset huomioimaan itsensä. Se on korkea, jykevä torni muuten niin harmaan kaupunginosan keskellä. Harmaan jonka pitäisi olla valkoinen. Tuntuu kuin Alvar Aallon suurin synti kotimaista arkkitehtuuria kohtaan, olisi ollut valkoisen pintamateriaalin käyttö. Se on uutena uskomattoman kaunista ja tuoretta, mutta alkaa väistämättä tummua kohti harmaan eri sävyjä seuraavien vuosien aikana.

Tästä harmauden taudista kärsii mielestäni myös koko Cirrus. Siitä on tehty tavanomainen, tylsä ja liian raskas. Luin tuon Wikipedian artikkelin ja suunnitteluprosessissa oli käynyt juuri kuten arvasin. Alkuperäisestä ideasta ei ole enää jäljellä oikeastaan mitään muuta kuin eteläsivulle tuleva parkkitaso. Ja pelkän parkkitason säilyttäminen ei takaa hienoa arkkitehtuuria.

En ryhdy väittämään, että alkuperäinenkään suunnitelma olisi ollut mikään uusi moderni klassikko, mutta mielestäni se on tyylikkäämpi kuin nykyinen. Se näyttää olevan juuri sen verran korkeampi kuin rakennuksen kuuluisi olla ja ainakin pienoismallissa ratkaisevasti sirompi.

Pidänkö minä sitten toteutuneesta rakennuksesta? Pidän, mutta suren menetettyä tilaisuutta. Kun kävelee aivan talon viereen, kääntää katseensa yläviistoon ja toivoo parvekelasien olevan suljettuja, on talo upea. Sen linjat toimivat ja harhakuvaa on ilo katsella. Todellisuus paljastuu kuitenkin heti, kun astut taaksepäin ja päästät irti heijastuvasta valosta. Pidän rakennuksesta, ehkä enemmän sen potenttiaalin vuoksi. Voin helposti kuvitella kuinka syksyn ensimmäinen raivoava myrsky lähestyy uhkaavasti taivaanrannasta. Näkymä on varmasti uskomaton, tarpeeksi korkealta katsottuna.

Muut aiheen kuvat löytyvät täältä.

Työtä lain voimalla

Käsittääkseni pakkotyötä on edellisen kerran tarjoiltu Euroopassa erään kuuluisan saksalaisen toimesta.

Se on sekunttipeliä!

Katsoin eilen telkkarista Suomen U21 ikäryhmäjoukkueen pelin Euroopan parasta ikäryhmäjoukkuetta vastaan. Pikkuhuuhkajat olivat matkustaneet Espanjaan, kohtaamaan isäntien vastaan ikäryhmäjoukkueen. Ottelu oli mielenkiintoinen ja taktisesti hyvin tasainen, mutta päättyi kuitenkin isäntien 1-0 voittoon.

Lopputulos oli peliin nähden täysin oikeutettu tulos, sillä Espanja hallitsi palloa ja Suomi tyytyi puolustamaan erittäin tehokkaasti. Itse asiassa jopa niin tehokkaasti, että Espanjan todelliset maalipaikat olivat vähissä. Ongelma on kuitenkin siinä, että jalkapallo on maalintekopeli. Täydelliselläkään puolustuspelillä ei saavuteta kuin korkeintaan tasapeli, eikä se riitä. Voittoon tarvitaan aina vähintään yksi onnistunut hyökkäys.

Nuorten maajoukkueen valmentaja Markku Kanerva, kommentoi ja tiivisti meidän ongelmat kahteen asiaan, pelinopeuteen ja taitoon. Sanapariin jota on toistettu kotimaisen jalkapallon yhteydessä jopa kyllästymiseen asti. Olen kyllästynyt niihin, koska en ole täysin varma mitä sillä edes tarkoitetaan. Emmekö me osaa juosta tarpeeksi nopeasti?

Olen seurannut kotimaista jalkapalloa nyt muutaman vuoden ajan ja näen pelissä kaksi ongelmaa. Peliä seuratessa ei voi olla huomaamatta sitä, että hyökkäävät syötöt ovat lähes poikkeuksetta huonoja. Syötetään suoraan vastustajalle tai syötetään paikkaan, jossa se on helppo katkaista. Silloin harvoin kuin syöttö lopulta saadaan omille, on sen kontroloitu vastaanottaminen lähes mahdotonta. Pall tulee joko pelaajan taakse tai suoraan jalkoihin. Täydessä juoksussa oleva hyökkääjä joutuu hidastamaan tai jopa pysähtymään, saadakseen pallon haltuunsa.

Tuo ei välttämättä kuulosta pahalta, mutta ajatellaan asiaa puhtaasti fysiikan kautta. Ihminen juoksee parhaimmillaan noin 8 - 9 metriä sekunnissa, joten sekunnin hidastelu tarkoittaa vähintään viiden metrin juoksumatkaa jalkapallokentällä. Käytännössä noin 5 % osuutta koko kentän pituudesta. Tämä on ainut etumatka, jonka täydessä vauhdissa oleva hyökkääjä voi saada paikoiltaan lähteneeseen puolustajaan verratessa.

Taito tarkoittaa mielestäni sitä, että oikeat ratkaisut tulevat kuin itsestään, selkäytimestä. Siitä, että uskalletaan syöttää nopeasti. Jari Litmanen on tästä paras kotimainen esimerkki. Hänen syöttötyöskentelynsä on maagista sen takia, että hän ei pysähdy miettimään syöttöjänsä. Hyökkäävä syöttö lähtee välittömästi kun silmä näkee siihen avautuvan mahdollisuuden. Tällöin saavutetaan taas se sekunnin ja viiden metrin etumatka.

Kotimaisessa jalkapallossa pitää mielestäni paneutua näihin kahteen asiaan. Hyökkäykseen lähdettäessä on syötettävä heti, kun syötölle on avautumassa tilaa. Toiseksi ja mikä on ehdottomasti tärkeämpää, syötön pitää olla laadukas. Ennen kaikkea tarkkuutta ja ajoitusta. Juoksuun syötettäessä pallo pitää saada hyökkääjän juoksulinjalle. Paikoillaan olevalle pelaajalle, pallo pitää saada vapaalle puolelle ja suoraan jalkoihin. Tärkeintä on, että vastaanottaja saa välittömästi täyden kontrollin pelivälineeseen. Silloin tehdään maaleja.