Kävin elokuvissa katsomassa dokumentaarisen elokuvan maailman loppumisesta. Tiedättehän sen hassun tarinan mesoamerikkalaisen kalenterin b'ak'tun-syklin päättymistä. Siis sen, että maailma loppuu 21.12.2012.
Oli miten oli, siitä on tehty elokuva, joka on nimetty ytimekkäästi pelkän vuosiluvun 2012 mukaan. Kävin katsomassa sen aikaisemmin tänään ja tunnelmat ovat hyvin kaksijakoiset. Koko elokuva oli mielestäni jakautunut kahteen osaan, ei yhtä suuriin, mutta hyvin erilaisiin palikoihin. Tämä ei näkynyt suoraan itse tarinassa, sillä se oli suhteellisen suoraviivainen, hyvin amerikkalainen katastrofielokuva. Päähenkilöt pelastuivat ja lopussa kaikilla oli mukavaa.
Elokuva ei missään nimessä ollut mikään taide-elokuva, siinä oli sellaiseen aivan liikaa virheitä, järjettömyyksiä ja liian yksinkertainen käsikirjoitus. Puutteistaan huolimatta, elokuva oli parhaimmillaan saamarin hauska. Siis sellainen aivot narikkaan ja vaihde vapaalle kokemus. Voiko mikään muu olla hauskempaa kuin pilvenpiirtäjien väistely luhistuvassa suurkaupungissa?
Loppua kohden elokuva muuttuu kuitenkin suoraan sanottuna aika kamalaksi. Siitä tulee liian ennalta arvattava, yksinkertainen ja suoraan sanottuna typerä. Se oli tietysti kaikkea tuota jo ensimmaisestä kohtauksesta lähtien, mutta lopussa koko homma menee vain yli. Vain amerikkalaisessa elokuvassa perheonni voi rakentua uusioperheen miehen kuolemalle. Unohtamatta tietenkään niitä lukemattomia sattumuksien summaa, joille koko elokuvana onnellinen loppu lopulta rakentuu. Toisaalta.. elokuvissa kaikki on mahdollista myös se, että maan kuori pyörähtää sopivasti 1600 km oikealle ettei sankarin tarvitse uida perille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti