Pussikeittoarvostelu

Söin hetki sitten päivälliseksi pussikeittoa. Kyseessä oli Knorrin Italialainen Minestronekeitto ja ajattelin kirjoittaa siitä pienen arvostelun.

Minestronekeitto olisi pahuksen helppoa tehdä itsekin, eikä tuota valmiin pussin ostamista voi perustella oikein millään järkevällä. Onhan se tietysti helppoa, mutta mausteseokselle ja muutamalle kuivatulle vihannekselle tulee aivan kamala kilohinta. Varsinkaan kun pussin kyljessä mainittu riittoisuus kolmeen annokseen on mielestäni aivan liioiteltua. Ehkä sitten jos kyse on kolmesta konttorirotasta, mutta minulle tuosta riittää vain kahteen annokseen. Hyvän kokoisiin annoksiin tosin, mutta kovin paljon pienemmistä ei tule kylläiseksi.

Pussiin kuului siis mausteseos ja oikeastaan naurettavan vähän kasviksia. Pari hassua hernettä, vielä vähemmän porkkanaa ja yksi papu. Pastaa oli jonkin verran enemmän, mutta ei mielestäni riittävästi. Joten lisäsin omaani heti kättelyssä puoli desiä makaronia ja ehkä kourallisen pakasteherneitä. Niiden lisäksi laitoin mukaan 1/4 savustetusta porsaan sisäfileestä, kuutioiksi leikattuna. Kokonaispainoa tuolle lihamäärälle ei montaa kymmentä grammaa kyllä tullut. Tuo savustettu sisäfile on muuten peräisin Hakaniemen Kauppahallista ja on ehdottomasti painonsa arvoista kullassa. Se on aivan järjettömän hyvää ja ostamani sisäfileen puolikas kustansi muistaakseni neljä euroa. Naurettavan halpaa tavaraa, mutta satumaisen hyvää!

Omilla lisäyksilläni ryyditettynä keitosta tuli oikeastaan aika pahuksen hyvää. Olen tyytyväinen ostokseeni ja saatan ostaa samanlaisen pussin toisenkin kerran. Kokonaisuutena minulla meni 15 minuuttia tuon annoksen tekemiseen, mikä ei ole paha aika. Tosin jossain vaiheessa pitää selvittää minkälaista minestronekeittoa sitä osaisi itsekin tehdä.

Lopputulos: Hyvää ja maittava ateria. Suosittelen tuunaamaan oman maun mukaiseksi.

Hällä vitun väliä

Maikkarin nettisivuilla oli mielenkiintoinen uutinen yläasteiden käyttäytymisongelmista. Minun silmääni sieltä nousi ennen kaikkea kommentti: "Hällä väliä -asenne kukoistaa.". Helppohan tuohon on yhtyä, mutta samalla pitäisi nähdä myös toinen puoli tilastosta. Kuinka moni peruskoulun käyneistä oikeasti valmistuu normaalissa ajassa?

En tiedä kuinka yleistä luokalle jäänti on tämän päivän koulussa, mutta minun aikanani se oli lähes sula mahdottomuus. Kun luvattomista poissaoloista, koulutavaroiden ja kotitehtävien puuttumisesta ei ole konkreettista seurausta, on turha odottaa, että oppilaita kiinnostaisi. Touhusta puuttuu koko logiikka; teoista ei ole konkreettista seuraamusta. Kyllä tässä unohdetaan koko opetuksen perusajatus ja seuraamukset ovat ilmeiset.

Kyllä teini-ikäistä pitää ymmärtää, mutta on aivan turha odottaa, että teini-ikäinen ymmärtäisi itse.

Viikonloppu oli hyvä

Serkkupoika tuli pistäytymään matkallaan ja se oli luonnollisesti aivan parasta. Tervemenoa vain tuonne naapuriin, saattaa nimittäin oikeasti olla, että kiikarit olisivat tarpeeseen. Sen verran kovasti tuolla tullee, että merellä on varmasti aika ahdasta. Noh.. tuskinpa siellä elämä tylsäksi muuttuu, ruokaa ja juomaa kun tunnetusti niillä laivoilla riittää.

Sunnuntain ohjelmaan sisältyi sitten tuo käynti Ateneumissa. Olin kiinnostunut näkemään Kaj Bremerin valokuvanäyttelyn ja en pettynyt. Tänään kun joku kysyisi suurinta kotimaista valokuvaajaa, vastaisin silmääkään räpäyttämättä Bremer.

En tiedä miten mieli muuttuu ajan myötä, mutta näyttely on mainio. Kertakaikiaan upeita kuvia, vaikka samaan aikaan se lyö silmille omassa ylivertaisuudessaan. Kuvien näppäilyä harrastavana, sitä tulee niin tietoiseksi omista vajavaisuuksistaan ja siitä ettei koskaan saavuta samanlaista tasoa.

Suosittelen, vahvasti.

Aurinkoinen päivä merellä

Käytin säälimättä hyväkseni kauniin kevättalven päivän ja kiersin Uutelanniemen jalkapatikassa. Kotiovelta kotiovella tasan kaksi tuntia, joten ihan terve reissu. Matkaa tuli kaikenkaikkiaan melkein kahdeksan kilometriä, joten vauhti ei ollut mitään päätähuimaavaa.

Jäällä kävely oli kuitenkin melkoista harjoitusta. En yhtään tiedä miten paksua jää on, mutta sen päällä on kerros sulaa vettä ja päälimmäisenä pakkautunutta lunta. Tuuli on painanut lumen kohtuullisen tiiviiksi, mutta ei kuitenkaan vielä niin kantavaksi, että sen päällä pystyisi kävelemään. Ehkä kaksi askelta kymmenestä kulki tyylipuhtaasti lumen päällä, mutta kaikissa muissa askel upposi lumikerroksen läpi sohjoiseen vesikerrokseen. Kannattaa ehdottomasti ottaa joko kumisaappaat tai sitten muut kengät, jotka kestävät kastumista. Minulla oli pitkävartiset maihinnousukengät ja tiukaksi vedetyt housun lahkeet. Hyvin pärjäsi.

Hiihtämällä siellä olisi pärjännyt vielä paremmin, mutta suksien puuttumisen takia se jäi minulta väliin. Useita eri latuja sieltä kuitenkin löytyi ja jäljistä päätellen hiihtäminen on kuin pilvillä sivakoimista.

Hauska reissu ja tykkäsin kovasti.

Pennitön uneksija

Onpa ollut hyvää aikaa sijoitusten puitteissa. Osakkeiden arvo on noussut uuden tasaluvun ylitse. En mene yksityiskohtiin, mutta henkilökohtaisesti se oli todella tärkeä luku ja olen siitä tyytyväinen. Samaan aikaan Fiskarsin myyntihinta on 51% korkeampi kuin keskimääräinen ostohinta, jolla olen osakkeeni hankkinut. Kertoo tietysti eniten siitä, että en ole Fiskarsia ihan eilen tullut ostaneeksi.

Kaikki tämä on siis ennen kuin ensimmäisetkäät osingot ovat kilahtaneet tilille. Niitä pitäisi tulla Fiskarsin ja Fortumin osalta kuluvan kuun viimeisellä viikolla ja Sammon osalta sitten ensi kuun lopussa. Talvivaaran kaivososakeyhtiön osalta osingot tulevat sitten joskus vuosien perästä. Niiden takia en pidätä hengitystäni, mutta usko on vahva siihen, että niitä vielä tulee.

Seikkailupäivä muodon maailmaan

Kävin V:n kanssa Designmuseossa katsomassa heidän Moderni[smi] näyttelyä. Museon nettisivuilla mainostetaan olevan kyse suurnäyttelystä, mutta tähän on syytä suhtautua varauksella. Onhan siellä koko museo täynnä modernismin nimilapu alle mahtuvia esineitä, mutta kun itse museo on kovin pieni. Ei kyse ole mistään kovin massiivisesta tykityksestä. Sellainen hyvän kokoinen vonkale kuitenkin.

Itse asiassa museot ovat usein liian suuria. Niissä kyllästyy ja väsyy siihen kävelemiseen. Itse asiassa minä haluaisin olla joskus suunnittelemassa ihan omia näyttelyjä, sillä on pari asiaa jotka haluaisin muuttaa vallitsevassa näyttelykulttuurissa.

Mihinkään ei saa koskea, mikä on hemmetin turhauttavaa kun näyttely koostuu sängyistä, tuoleista ja erilaisista käyttöesineistä. Tulee ihan fiilis kuin olisi hienossa ravintolassa, missä ruoka-annokset on valmistettu muovista. Toinen juttu.. miksi missään ei saa istua?

Kuinka usein museokierroksen jälkeen jalat ovat hellänä kaikesta siitä kävelystä ja tyhjänpanttina seisoskelusta? Kyllä jokaisessa näyttelytilassa pitää olla istumapaikkoja myös kävijöille. Tai miten olisi näyttelytilat, joissa voi pysähtyä kaakaokupillisen ääreen?

Minusta ollaan hieman hakoteillä jos museot profiloituvat samaan kategoriaan kuin kirkot, joihin mennään olemaan hiljaa ja hartaasti. Pitää pystyä keskustelemaan, rentoutumaan ja kokeilemaan. Miltä Alvar Aallon Lounge Chair 43 tuntuu istua ja miten se eroaa Marcel Breuerin Wassily tuolista.

On muuten ihan turha väittää, että ei kalliita näyttelykappaleita voi laittaa esille kosketeltavaksi. No ei tietenkään voi, mutta modernilla reprolla ei ole mitään historiallista arvoa. Eikö niitä voi aivan hyvin laittaa esille isolla kyltillä varustettuna, että saa koskea ja istua. Sama juttu kaiken maailman kipon ja kupin kanssa. Kuka hitto niitä saa taskuunsa tungettua kun kaikki laukut käsketään muutenkin jättää alakerran naulakkoon. Samanlaisia repro kippoja luulisi olevan pilvin pimein ja jos ei ole, niin montako kolikkoa maksaa teettää pari mallikappaletta jostain halvemmasta materiaalista?

No olipa tuossa taas.. jätän loput avautumiset ihan omaan tietooni.

p.s. kadonnut musta lammas on kuulema löytynyt!

Tutut nimet Olympiajäällä

Seurasin eilen Olympialaisten jääkiekon finaalipelin ja olihan se hieno. Oli jotenkin hauska seurata peliä, sillä pelin selostuksessa vilisi vielä sellaisia nimiä jotka minä muistan ja tunnistin. Tuli hyvin kirkkaana mieleen se ensimmäinen jääkiekkokortti aalto, joka Suomeen rantautui silloin joskus 90-luvun alkupuolella. Se oli suuri hitti meidän kaveripiirissä ja minullakin on vielä varmasti parisataa eri korttia tallessa, jossain kaapin perällä. Sieltä löytyy Scott Niedermayer, Jamie Langenbrunner, Miroslav Satan, Zigmund Palffy, Martin Brodeur ja monta muuta legendaa. On mukana muutama rookie card muutamista tämän päivän suuruuksista. Tai noh.. alkaahan nuo kaikki olla jo eilisen päivän suuruuksia. Kauan ovat papat kuitenkin jaksaneet luistella.