Upea ottelu viime viikonlopulta, jonka minä näin Youtubesta. Juuri näistä videoista ja ne kannattaa kyllä katsoa jos vähänkään on kiinnostunut aiheesta.
Osa I
Osa II
Osa III
Osa IV
Upea ottelu!!
torstai 22. joulukuuta 2011
Mitä vikaa NATOssa?
Kysyttiin Sanomalehden presidentinvaaliblogissa. Haluaisin kovasti kirjoittaa tähän fiksun vastauksen, mutta kiireiden ja muiden tekosyiden ansiosta en sitä tule kirjoittamaan. Tyydyn vain kertomaan lyhyesti omia ajatuksiani asiasta.
R2P = Responsibility to protect. Olemme päässeet aikaan, jossa demokraattinen valtio kokee velvollisuudekseen suojella ihmisyyttä. Tämä velvollisuus on viimeksi näkynyt Libyassa, jossa kansa nousi sortajaansa vastaan demokraattisten valtioiden tukemana. Kenelläkään muulla ei ole mahdollisuutta osallistua aseelliseen toimintaan kuin NATOn joukoilla, muilla ei ole sitä sotilaallista ja poliittista uskottavuutta. Siihen tarvitaan ihmiskunnan moderneimmat ja tehokkaimmat sotavoimat.
Kylmäsota on päättynyt. Se päättyi jo kauan aikaa sitten kun Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Venäjä on NATOn kumppani samalla tavalla kuin Suomi on. Meidän ei tule antaa muiden valtioiden estää meitä liittymästä kansainväliseen liittoumaan, tai elää sellaisen mielialan varjossa. Me olemme itsenäisiä toimijoita.
YK on maailman ainoa globaali, valtioiden välinen yhteistyöverkosto. Se on foorumi kaikille, mutta se ei ole sotilasliitto. Sen luonteeseen ei sovi oma armeija, sillä ei kaikkien yhteinen järjestö voi sotia omia jäseniään vastaan. Tarvitaan ulkopuolinen toimija, joka jakaa saman demokraattisen ja käsityksen näkemyksen ihmisten oikeuksista kuin YK. Yhdistyneet kansakunnat pystyvät toimimaan vain siinä tilanteessa kun kaikki osapuolet ovat yhteistyössä.
Suomen puolustus on oman kansallisen armeijan päätehtävä, meillä tulee olla oma armeija, sillä itsenäisyyttä ei voi ulkoistaa. Itsenäisyys on kuitenkin helpompi säilyttää mitä isompi keppi sitä on turvaamassa. Yksikään Suomen sotilaallisista uhkakuvista ei käsittääkseni pidä sisällään NATO-maan hyökkäystä Suomeen. Uhka tulee sen ulkopuolelta.
Me emme voi geopoliittiselle asemallemme mitään, mutta meillä on mahdollisuus ja velvollisuus varautua sen tuomiin haasteisiin. Suomen on tehtävä selväksi nyt ja tulevaisuudessa, että tänne hyökkääminen on liian kallista ja siksi hyödyntöntä.
Moderniin sodankäyntiin kuuluu erittäin tehokas ja tuhoisa ilma-ase. Onko meillä varaa tai mahdollisuutta puolustautua modernin suurvallan ilmahyökkäystä? Metsiä meillä on, mutta emme taistele enää sotaa, jossa voidaan vetäytyä metsien suojaan. Ilmatilaan menettäminen on ollut varma merkki häviöstä jo toisesta maailmansodasta lähtien. Ainoastaan Vietnammissa tilanne oli toinen, mutta sielläkin Pohjois-Vietnamin joukot huollettiin kommunistisella avulla.
Minusta järkisyyt puoltavat Suomen liittymistä NATOn täysivaltaiseksi jäseneksi.
R2P = Responsibility to protect. Olemme päässeet aikaan, jossa demokraattinen valtio kokee velvollisuudekseen suojella ihmisyyttä. Tämä velvollisuus on viimeksi näkynyt Libyassa, jossa kansa nousi sortajaansa vastaan demokraattisten valtioiden tukemana. Kenelläkään muulla ei ole mahdollisuutta osallistua aseelliseen toimintaan kuin NATOn joukoilla, muilla ei ole sitä sotilaallista ja poliittista uskottavuutta. Siihen tarvitaan ihmiskunnan moderneimmat ja tehokkaimmat sotavoimat.
Kylmäsota on päättynyt. Se päättyi jo kauan aikaa sitten kun Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Venäjä on NATOn kumppani samalla tavalla kuin Suomi on. Meidän ei tule antaa muiden valtioiden estää meitä liittymästä kansainväliseen liittoumaan, tai elää sellaisen mielialan varjossa. Me olemme itsenäisiä toimijoita.
YK on maailman ainoa globaali, valtioiden välinen yhteistyöverkosto. Se on foorumi kaikille, mutta se ei ole sotilasliitto. Sen luonteeseen ei sovi oma armeija, sillä ei kaikkien yhteinen järjestö voi sotia omia jäseniään vastaan. Tarvitaan ulkopuolinen toimija, joka jakaa saman demokraattisen ja käsityksen näkemyksen ihmisten oikeuksista kuin YK. Yhdistyneet kansakunnat pystyvät toimimaan vain siinä tilanteessa kun kaikki osapuolet ovat yhteistyössä.
Suomen puolustus on oman kansallisen armeijan päätehtävä, meillä tulee olla oma armeija, sillä itsenäisyyttä ei voi ulkoistaa. Itsenäisyys on kuitenkin helpompi säilyttää mitä isompi keppi sitä on turvaamassa. Yksikään Suomen sotilaallisista uhkakuvista ei käsittääkseni pidä sisällään NATO-maan hyökkäystä Suomeen. Uhka tulee sen ulkopuolelta.
Me emme voi geopoliittiselle asemallemme mitään, mutta meillä on mahdollisuus ja velvollisuus varautua sen tuomiin haasteisiin. Suomen on tehtävä selväksi nyt ja tulevaisuudessa, että tänne hyökkääminen on liian kallista ja siksi hyödyntöntä.
Moderniin sodankäyntiin kuuluu erittäin tehokas ja tuhoisa ilma-ase. Onko meillä varaa tai mahdollisuutta puolustautua modernin suurvallan ilmahyökkäystä? Metsiä meillä on, mutta emme taistele enää sotaa, jossa voidaan vetäytyä metsien suojaan. Ilmatilaan menettäminen on ollut varma merkki häviöstä jo toisesta maailmansodasta lähtien. Ainoastaan Vietnammissa tilanne oli toinen, mutta sielläkin Pohjois-Vietnamin joukot huollettiin kommunistisella avulla.
Minusta järkisyyt puoltavat Suomen liittymistä NATOn täysivaltaiseksi jäseneksi.
maanantai 19. joulukuuta 2011
Huono vuosi diktaattoreille
Vuosi 2011 on ollut aika huono jos on ollut diktaattori tai muuten vain terroristi. Useampikin pahaksi mainittu mies on otettu hengiltä tai pistetty pysyvästi viralta, mikä on tavallaan aivan hyvä asia. Tosin mistäpä sen tietää mikä polku on tulevaisuudessa se oikea.
Suurimman profiilin kaveri taisi olla Osama bin Laden, joka ammuttiin keväällä. Arabikevään seurauksena libyan Muammar Gaddafi otettiin myös hengiltä. Tosin kukaan ei virallisesti tiedä oliko kyse vahingosta vai ihan rehellisestä taposta.
Erotettuja diktaattoreja löytyi Tunisiasta, missä arabikevään seurauksena Zine el-Abidine Ben Ali lähetettiin maanpakoon. Listaan lisätään myös Egyptin pitkäaikainen presidentti Hosni Mubarak, joka tosin on "vain" pidätettynä.
Syyrian presidentti Bašar al-Assad sen sijaan vielä sinnittelee, mutta henkilökohtaisesti uskon hänenkin joutuvan vielä lähtemään. Tilanne on jatkunut niin kauan, että paluuta entiseen tuskin enää on. Sama tilanne on todennäköisesti myös Jemenissä, missä sotamarsalkka Ali Abdullah Saleh hallitsee maata presidentin tittelin alla. Tosin hän on ottanut osumaa ja vaikea nähdä sielläkään mitään kestävää ja rauhallista yhteiseloa kansan ja presidentin välillä.
Tänään julkaistiin myös "Suuren marsalkan" Kim Jon-il:n siirtymisestä täältä ikuisuuteen. Ilmeisesti rauhallisesti, sydänkohtauksen murtamana, mutta silti huomattavan paljon rauhallisemmin kuin tämän vuoden muut kuolleet diktaattorit.
Vuosi 2011 on ollut kovin huono vuosi jos titteli on ollut presidentti tai marsalkka. Ei muuten tule äkkiä mieleen toista vastaavaa vuotta kuin 2011.
Suurimman profiilin kaveri taisi olla Osama bin Laden, joka ammuttiin keväällä. Arabikevään seurauksena libyan Muammar Gaddafi otettiin myös hengiltä. Tosin kukaan ei virallisesti tiedä oliko kyse vahingosta vai ihan rehellisestä taposta.
Erotettuja diktaattoreja löytyi Tunisiasta, missä arabikevään seurauksena Zine el-Abidine Ben Ali lähetettiin maanpakoon. Listaan lisätään myös Egyptin pitkäaikainen presidentti Hosni Mubarak, joka tosin on "vain" pidätettynä.
Syyrian presidentti Bašar al-Assad sen sijaan vielä sinnittelee, mutta henkilökohtaisesti uskon hänenkin joutuvan vielä lähtemään. Tilanne on jatkunut niin kauan, että paluuta entiseen tuskin enää on. Sama tilanne on todennäköisesti myös Jemenissä, missä sotamarsalkka Ali Abdullah Saleh hallitsee maata presidentin tittelin alla. Tosin hän on ottanut osumaa ja vaikea nähdä sielläkään mitään kestävää ja rauhallista yhteiseloa kansan ja presidentin välillä.
Tänään julkaistiin myös "Suuren marsalkan" Kim Jon-il:n siirtymisestä täältä ikuisuuteen. Ilmeisesti rauhallisesti, sydänkohtauksen murtamana, mutta silti huomattavan paljon rauhallisemmin kuin tämän vuoden muut kuolleet diktaattorit.
Vuosi 2011 on ollut kovin huono vuosi jos titteli on ollut presidentti tai marsalkka. Ei muuten tule äkkiä mieleen toista vastaavaa vuotta kuin 2011.
lauantai 17. joulukuuta 2011
Lisää laivoja, sukellusveneitä ja helikoptereita
Australia rakentaa laivoja ja niihin tulee helikoptereita. Kertoo taas jotain sukellusveneista ja siitä kuinka tärkeää niiden torjuminen merellä tulee olemaan.
Olisi jännittävä tietää onko sukellusveneiden kehityksessä tapahtunut viime vuosina jotain sellaista, mikä aiheuttaa tämän liikehdinnän. ASDReports.com kertoo maailman käyttävän sukellusveneisiin yhä enemmän rahaa kuin aikaisemmin. Vuoden 2011 aikana sukellusveneisiin käytetään 1,22% enemmän rahaa kuin viime vuonna. Seuraavan vuosikymmenen aikana maailmalla ostetaan 154 uutta sukellusvenettä ja niistä suurin osa menee Yhdysvaltojen laivastolle.
Mitä tulee vielä laivahankintoihin, Intian laivasto on lähettänyt eri maiden telakoille tarjouspyynnön neljästä mahinnousualuksesta. Tällä kertaa kyse ei ole niistä säilykepurkeista, joita muistamme elokuvasta "Saving private Ryan". Kyse on niistä samoista helikopteritukialuksista kuin Ranskan laivasto on myynyt Venäjälle. Tai siis Ranska tarjoaa todennäköisesti näitä, mutta kyllä muiltakin mailta löytyy omat ehdokkaansa. Espanjalta Juan Carlos I, Italian Cavour sekä Etelä-korealainen Dokdo.
Samalla on varmasti syytä mainita, että Kiina on saamassa ensimmäisen lentotukialuksensa pikkuhiljaa toimintakuntoon. Siihenkin tulee luonnollisesti helikoptereita ja hävittäjiä.
Minua kyllä henkilökohtaisesti harmittaa se, ettei meillä ole omaa sukellusveneteollisuutta. Siitäkin huolimatta, että Suomella oli 1930-luvulla yksi maailman edistyksellisimpiä sukellusvenelaivastoja. Ne vieläpä rakennettiin suomen Turussa. Siitäkin huolimatta Ruotsissa on tällä hetkellä erittäin elinvoimainen sotateollisuuden ala juurikin sukellusveneissä. Itse asiassa, ovat maailman ehdotonta huippua dieselsähköistä voimansiirtoa käyttävissä taistelusukellusveneissä.
Suomen saavutukset sukellusveneissä ovat olleet todella pieniä viimeisten 80 vuoden aikana. Ainoa valonpilkahdus oli 1980-luvun loppupuolella kun Mir sukellusveneet rakennettiin ja toimitettiin Neuvostoliitolle. Kurja juttu kun muistelee meidän vahvaa telakka ja laivanrakennusosaamista.
Olisi jännittävä tietää onko sukellusveneiden kehityksessä tapahtunut viime vuosina jotain sellaista, mikä aiheuttaa tämän liikehdinnän. ASDReports.com kertoo maailman käyttävän sukellusveneisiin yhä enemmän rahaa kuin aikaisemmin. Vuoden 2011 aikana sukellusveneisiin käytetään 1,22% enemmän rahaa kuin viime vuonna. Seuraavan vuosikymmenen aikana maailmalla ostetaan 154 uutta sukellusvenettä ja niistä suurin osa menee Yhdysvaltojen laivastolle.
Mitä tulee vielä laivahankintoihin, Intian laivasto on lähettänyt eri maiden telakoille tarjouspyynnön neljästä mahinnousualuksesta. Tällä kertaa kyse ei ole niistä säilykepurkeista, joita muistamme elokuvasta "Saving private Ryan". Kyse on niistä samoista helikopteritukialuksista kuin Ranskan laivasto on myynyt Venäjälle. Tai siis Ranska tarjoaa todennäköisesti näitä, mutta kyllä muiltakin mailta löytyy omat ehdokkaansa. Espanjalta Juan Carlos I, Italian Cavour sekä Etelä-korealainen Dokdo.
Samalla on varmasti syytä mainita, että Kiina on saamassa ensimmäisen lentotukialuksensa pikkuhiljaa toimintakuntoon. Siihenkin tulee luonnollisesti helikoptereita ja hävittäjiä.
perjantai 16. joulukuuta 2011
Ehdokkaista
3. Timo Soini. Väärissä vaaleissa, enkä näe miestä Suomen presidenttinä. Yhden sävelen laulaminen ei yksinkertaisesti riitä Suomen tasavallan ykkösvirkaan. Lisäksi miehen kokemus ulkopolitiikasta taitaa rajoittua muutamaan vuoteen Euroopassa ja Millwallin kotiotteluihin.
4. Paavo Väyrynen. Ehkä ylivertaisin poliittinen kokemus näistä ehdokkaista. Onko kuitenkin menneisyyden vanki, monessa eri mielessä. Pystyn näkemään miehen presidenttinä pääasiassa juuri kokemuksensa ja poliittisen älynsä ansiosta. Noin viisas poliittinen eläin, olisi hyvä nähdä ajamassa Suomen etua. Plussana kauppapolitiikan ymmärtäminen.
5. Paavo Lipponen. Vanhempi valtiomies, joka on myös potenttiaalinen presidentti. Yksi viime vuosien merkittävimmistä pääministereistä ja vahva näyttö Eurooppalaisesta politiikasta ja yhdentymisestä. Arvostan edustamansa linjan puolustamista, vaikka juuri nyt ei todellakaan ole kovin suosittua huudella Euroopan puolesta.
6. Sauli Niinistö. Pelaa aivan liian turvallista peliä ja se tulee iskemään kynsille vielä todella lujaa. On hakenut presidentillistä ilmettä nyt niin monen vuoden ajan, että todennäköisesti pystyy täyttämään avoimeksi tulevan viran. Mietityttää mikä on hänen ulkopoliittinen substanssinsa jos tulee valituksi.
7. Sari Essayah. Ei tule voittamaan, mutta kiistatta uskottavampi ehdokas kuin kolme muuta ehdokasta. Tuonut esille asiantuntevan ja älykkään puolen joka vetoaa minuun äänestäjänä. Vastapainonaa ahdasmielinen ja aivan liian konservatiivinen puoluetausta joka estää minua äänestämästä. Tulee keräämään ääniä yli puoluerajojen, mutta poliittinen kokemus vielä liian kevyttä?
8. Eva Biaudet. Puhuu ja nostaa esille tasa-arvon ja naisasian, mutta todellinen konkretia tuntuu puuttuvan. Miten hän niitä vahvistaisi, muuten kuin asumalla Mäntyniemessä? Älykäs ja intohimoinen poliitikko ja mahdollisesti pystyisi kasvamaan virkaan, mutta mielestäni meillä ei ole varaa odottaa. Parempia ja valmiimpia ehdokkaita löytyy.
9. Paavo Arhinmäki. Näkyvyys ja omien kannattajien arvojen esille nostamista. Haba ei riitä näihin karkeloihin.
Yhteenvetona ehdokkaat 2,4,5 ja 6 pystyisivät presidentin viran täyttämään. Suurta eroa tulevaisuuden Suomessa tuskin olisi, mikäli joku näistä olisi kuuden vuoden päästä hakeutumassa toiselle kaudelle. Tosin Lipponen saattaa jo ikänsä puolesta olla vain yhden kauden ehdokas.
Haluan presidentiltä sivistynyttä kotiin päin vetämistä ja kodilla tarkoitan tässä yhteydessä Suomea. Meillä täytyy olla viranhaltija, joka ymmärtää ja konkreettisesti työskentelee Suomen edun puolesta. Me olemme niin pieni kansa, että emme pysty opettamaan ketään muuten kuin omalla esimerkillämme. Tarvitsemme työpaikkoja ja keskustelua siitä miten tarjoamme kansalaisille tasavertaiset mahdollisuudet menestyä ja luoda hyvinvointia. Valtio on kansalaisia varten.
torstai 15. joulukuuta 2011
Vahvistuva trendi, missä mennään ja miksi
Uusimmat Yleisradion presidenttigallupin luvut on nyt julkaistu ja se vahvistaa edellisessä - aiheeseen liittyvässä - kirjoituksessani nostamiani trendejä. Tutkimuksen tekijät taitavat olla eri kavereita, mutta vektorit ovat aika selvät.
Niinistön kannatus on tipahtanut ja on tällä hetkellä "vain" 40% kun se vielä elokuussa oli melkein 50%. Todennäköisesti laskevan trendin muuttumattomuus on syy-seuraussuhteessa kampanjan paikallaan junnaamisessa, siihen ei ole saatu mitään uutta substanssia. Oikea hetki olisi mielestäni ollut noin kuukausi takaperin kun tämä trendi oli vielä alkuvaiheessa, silloin siihen olisi pystynyt vielä reagoimaan. Olisi tuotu jotain uutta ja kiinnostavaa, sellaista millä olisi säilytetty kampanjan etulyöntiasema.
Tällä hetkellä suurin "uutinen" on Väyrysen nouseminen varteenotettavaksi ehdokkaaksi. Hänellä on uusi, rento ja itseironinen ilme joka puree äänestäjiin. Varsinkin niiden joukossa, joilla ei ole todellista mielikuvaa miehen aikaisemmasta voimapolitiikasta.
Lipposen (7 -> 5%) ja Soinin (8 -> 7%) laskenut kannatus on ehkä pieni yllätys. Olisin odottanut, että Lipposen vaalikoneisto olisi saanut tähän mennessä jo jotain konkreettisia tuloksia, mutta eipä ole. Soini todennäköisesti on vain tyytyväinen tilanteeseensa. Nämä eivät ole hänen vaalinsa, joskin saattaa se hieman herättää kummastusta ettei edes puolueen kannatus tuo hänelle tämän enempää kannatusta.
Olkoon tämä se kirjoitus johon kirjoitan oman arvioni ensimmäisestä kierroksen tuloksesta. Veikkaanpa, että ensimmäisellä kierroksella ei vielä todellista ratkaisua. Päädytään toiselle kierroksella johon päästään 36% ja 15% ääniosuuksilla, ehdokkaita en tähän vielä nimeä.
Se mikä on jännittävää on se, että epävarmojen äänestäjien määrä on laskenut.
Niinistön kannatus on tipahtanut ja on tällä hetkellä "vain" 40% kun se vielä elokuussa oli melkein 50%. Todennäköisesti laskevan trendin muuttumattomuus on syy-seuraussuhteessa kampanjan paikallaan junnaamisessa, siihen ei ole saatu mitään uutta substanssia. Oikea hetki olisi mielestäni ollut noin kuukausi takaperin kun tämä trendi oli vielä alkuvaiheessa, silloin siihen olisi pystynyt vielä reagoimaan. Olisi tuotu jotain uutta ja kiinnostavaa, sellaista millä olisi säilytetty kampanjan etulyöntiasema.
Tällä hetkellä suurin "uutinen" on Väyrysen nouseminen varteenotettavaksi ehdokkaaksi. Hänellä on uusi, rento ja itseironinen ilme joka puree äänestäjiin. Varsinkin niiden joukossa, joilla ei ole todellista mielikuvaa miehen aikaisemmasta voimapolitiikasta.
Lipposen (7 -> 5%) ja Soinin (8 -> 7%) laskenut kannatus on ehkä pieni yllätys. Olisin odottanut, että Lipposen vaalikoneisto olisi saanut tähän mennessä jo jotain konkreettisia tuloksia, mutta eipä ole. Soini todennäköisesti on vain tyytyväinen tilanteeseensa. Nämä eivät ole hänen vaalinsa, joskin saattaa se hieman herättää kummastusta ettei edes puolueen kannatus tuo hänelle tämän enempää kannatusta.
Olkoon tämä se kirjoitus johon kirjoitan oman arvioni ensimmäisestä kierroksen tuloksesta. Veikkaanpa, että ensimmäisellä kierroksella ei vielä todellista ratkaisua. Päädytään toiselle kierroksella johon päästään 36% ja 15% ääniosuuksilla, ehdokkaita en tähän vielä nimeä.
Se mikä on jännittävää on se, että epävarmojen äänestäjien määrä on laskenut.
tiistai 13. joulukuuta 2011
Kirjoittamisesta
Huomasin Kustannusosaakeyhtiö Otavan sivuilla kirjoituskilpailun Pentti Saarikosken syntymän 75-vuotisjuhlan kunniaksi. Siihen tulisi kirjoittaa käsikirjoitus vapaavalinteisesta aiheesta.
Olen leikitellyt ajatuksella kirjan kirjoittamisesta, mutta enpä usko sen muodostuvan todeksi. En ainakaan aivan vielä, sillä minulla ei ole pakottavaa tarvetta kirjoittaa. Tokin olen miettinyt ja laskenut tätäkin blogia ja huomannut kirjoittaneeni ainakin yhden romaanin verran tekstiä. Teknisenä suorituksena kirjan kirjoittaminen ei siis ole mahdotonta, enkä pidä sitä edes mitenkään ylivoimaisena asiana.
Suurin este kirjan kirjoittamiselle on oma kriittisyyteni. En halua ryhtyä niin suureen projektiin ilman realistista mahdollisuutta, että kirjoittaisin mestariteoksen. Sellainen ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kovin todennäköistä, joten en osallistu tuohon kilpailuun. Mestariteos kuulostaa kovin urhealta ja itserakkaalta, mutta olen parhaimmillani oikein hyvä kirjoittaja. Lisäksi olen lukenut niin paljon hyviä kirjoja, että tiedän kyllä mikä kirja toimii ja mikä ei. Sellaisen toteuttaminen on kuitenkin vielä hämärän peitossa.
Olen kaiketi kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta olkoot. En välitä.
Mitä minä haluaisin kirjoittaa? Heittelen mielessäni kahdella aiheella. Toinen on hyvin perinteinen lasten ja nuorten poikien romaani. Jotain sellaista mitä minäkin olen lukenut ja nauttinut suuresti. En tietenkään ole aivan perillä mikä on tämän hetkinen poikakirjallisuuden tarjonta, mutta kuvittelen sen olevan aika heikoilla kantimilla.
Jälkimmäinen aihe on enemmän aikuiskirjallisuutta, jotain elämänkirjallisuutta. Sellaista tyhjänpäiväistä nykykirjallisuutta kuin kaikkien muidenkin kirjat, joiden ainoa todellinen mahdollisuus menestyä on nerokkaista nerokkain kielen käyttö. Minulla ei taida olla siihen riittävästi eväsleipiä.
Luen muuten edelleen sitä Ahtisaaren elämänkertaa ja olen lukemaani kohtuullisen tyytyväinen. Onhan se kieltämättä yhdensuuntaisen kadun varrella kirjoitettu, mutta siinä on paljon sellaista asiaa jota minäkin muistan. Muistan mutta en aivan täysin ymmärtänyt.
Olen leikitellyt ajatuksella kirjan kirjoittamisesta, mutta enpä usko sen muodostuvan todeksi. En ainakaan aivan vielä, sillä minulla ei ole pakottavaa tarvetta kirjoittaa. Tokin olen miettinyt ja laskenut tätäkin blogia ja huomannut kirjoittaneeni ainakin yhden romaanin verran tekstiä. Teknisenä suorituksena kirjan kirjoittaminen ei siis ole mahdotonta, enkä pidä sitä edes mitenkään ylivoimaisena asiana.
Suurin este kirjan kirjoittamiselle on oma kriittisyyteni. En halua ryhtyä niin suureen projektiin ilman realistista mahdollisuutta, että kirjoittaisin mestariteoksen. Sellainen ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kovin todennäköistä, joten en osallistu tuohon kilpailuun. Mestariteos kuulostaa kovin urhealta ja itserakkaalta, mutta olen parhaimmillani oikein hyvä kirjoittaja. Lisäksi olen lukenut niin paljon hyviä kirjoja, että tiedän kyllä mikä kirja toimii ja mikä ei. Sellaisen toteuttaminen on kuitenkin vielä hämärän peitossa.
Olen kaiketi kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta olkoot. En välitä.
Mitä minä haluaisin kirjoittaa? Heittelen mielessäni kahdella aiheella. Toinen on hyvin perinteinen lasten ja nuorten poikien romaani. Jotain sellaista mitä minäkin olen lukenut ja nauttinut suuresti. En tietenkään ole aivan perillä mikä on tämän hetkinen poikakirjallisuuden tarjonta, mutta kuvittelen sen olevan aika heikoilla kantimilla.
Jälkimmäinen aihe on enemmän aikuiskirjallisuutta, jotain elämänkirjallisuutta. Sellaista tyhjänpäiväistä nykykirjallisuutta kuin kaikkien muidenkin kirjat, joiden ainoa todellinen mahdollisuus menestyä on nerokkaista nerokkain kielen käyttö. Minulla ei taida olla siihen riittävästi eväsleipiä.
Luen muuten edelleen sitä Ahtisaaren elämänkertaa ja olen lukemaani kohtuullisen tyytyväinen. Onhan se kieltämättä yhdensuuntaisen kadun varrella kirjoitettu, mutta siinä on paljon sellaista asiaa jota minäkin muistan. Muistan mutta en aivan täysin ymmärtänyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)