Kävin Salernossa Italiassa kuukausi sitten ja tapani mukaan katselin ympäristöäni kameran näytön lävitse. Se tietysti näyttää toisenlaiselta kuin todellisuudessa, mutta en välitä. Kuvat ovat minulle tapa muistaa paikkoja, tehdä huomioita ja tarkentaa katse asioihin joihin en muuten sitä tarkentaisi.
Haaveilin joskus ammattikuvaajan ammatista, mutta ei minusta siihen olisi varmaankaan ollut. Olen joskus ajatellut ääneen, että olisin hyvä tietokoneen taustakuvien tallentaja, mutta joskus sekin on liikaa. Campanian kuvista puuttuu paljon sellaista mitä siellä pääsin kokemaan. Tuskinpa kaikkea edes saisi tallennettua, mutta kaipaan sieltä lämpöä ja valoa. Napolin hallittu kaaos oli jotain mikä saa minut hymyilemään. Miten jokin niin suttuinen ja rähjääntyneen näköinen paikka voi henkiä vahvaa sielua ja tuoda kävijälle niin vahvan tunteen ulkopuolisuudesta. Tunnet olevasi ulkona siitä maailmasta, mutta silti osa sitä tavalla joka on oleellista koko kaupungin sielulle.
Lähtisin huomenna uudelleen.
tiistai 31. maaliskuuta 2015
lauantai 21. maaliskuuta 2015
Tunnustuksien aika
Täytyy tunnustaa, että säikähdin kun katsoin Visan pörssikurssia. Miten voi olla mahdollista, että pudotus kurssissa oli yli 73%. Yhdestä USD 260 arvoisesta osakkeesta tipahtaa melkein 200 taalaa pois?
Tunnustan toisen kerran, olin nukahtanut. Visa oli ilmoittanut ilmeisesti jo tammikuussa, että osake splittaa 4:1. Yhdestä osakkeesta tulikin neljä joten luonnollisesti yhden osakkeen arvo muuttui samassa suhteessa. Loppujen lopuksi tällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin se, että minulla on nyt lukumääräisesti neljä kertaa enemmän Visan osakkeita kuin aikaisemmin. Omistukseni rahallinen arvo on sama kuin ennen splittausta, joten hittoako tässä.
Tekisi mieli tunnustaa vielä kolmannen kerran, mutta en tiedä mitä tunnustettavaa tässä enää olisi. Visa on ajatuksellisesti minulle pitkän aikavälin omistus, enkä ole realisoimassa omistustani ainakaan kovin lyhyellä tähtäimellä. Tosin elämä on ihmeellistä, eikä huomista ole vielä kerrottu. Ai niin.. tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen siihen, että ostin aikoinani dollariosakkeita. Niiden euromääräinen arvo on noussut huomattavasti samalla kun euron arvo dollaria vastaan on heikentynyt. Tätä kait se globaalissa taloudessa eläminen tarkoittaa.
Tunnustan toisen kerran, olin nukahtanut. Visa oli ilmoittanut ilmeisesti jo tammikuussa, että osake splittaa 4:1. Yhdestä osakkeesta tulikin neljä joten luonnollisesti yhden osakkeen arvo muuttui samassa suhteessa. Loppujen lopuksi tällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin se, että minulla on nyt lukumääräisesti neljä kertaa enemmän Visan osakkeita kuin aikaisemmin. Omistukseni rahallinen arvo on sama kuin ennen splittausta, joten hittoako tässä.
Tekisi mieli tunnustaa vielä kolmannen kerran, mutta en tiedä mitä tunnustettavaa tässä enää olisi. Visa on ajatuksellisesti minulle pitkän aikavälin omistus, enkä ole realisoimassa omistustani ainakaan kovin lyhyellä tähtäimellä. Tosin elämä on ihmeellistä, eikä huomista ole vielä kerrottu. Ai niin.. tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen siihen, että ostin aikoinani dollariosakkeita. Niiden euromääräinen arvo on noussut huomattavasti samalla kun euron arvo dollaria vastaan on heikentynyt. Tätä kait se globaalissa taloudessa eläminen tarkoittaa.
torstai 19. maaliskuuta 2015
Katy Perry - Kaikin puolin hyvä konsertti
Eilen oli aikalailla erilainen kokemus kuin ihan normaalissa elämässä. Kävin katsomassa Katy Perryn konsertin Hartwall Areenalla kun kerran sellainen tilaisuus sattui kohdalle. Tällä sattumalla viittaan siihen, ettei Katy ole aikaisemmin Suomessa käynyt ja siihen, että olin lippuni ansainnut. Käytännössä tämä olivat palkinto Canonin järjestämässä kilpailussa, jossa pärjäsin ja siten ansaitsin oman lippuni.
En lähde elvistelemään, että Katyn musiikki olisi mitenkään maailmanhistorian merkittävintä, mutta kyllähän se on hauskaa, iloista ja erittäin hyvin tehtyä. Katselin Super Bowlin väliaikashown ja osasin siksi odottaa jotain suurta ja mahtavaa. Jenkeistä voi olla montaa eri mieltä, mutta näyttävää viihdettä he kyllä osaavat tehdä ja tämäkin oli siitä osoitus. Nautin kokemuksesta kun ehdoton megaluokan stara veti shown, jossa ei säästelty missään.
Minä tiedän Katy Perryn kappaleista nimeltä kaksi, Roar ja I kissed a girl kappaleet, mutta kyllähän tuo koko show oli tuttujen hittien tykitystä. Käytännössä kaikki kappaleet olin kuullut jossain vaiheessa vaikka en niitä ollut sen suuremmin rekisteröinyt. Sellaistahan suuri osa pinnalla liitävästä musiikista on, sitä kuulee kaikkialla vaikka ei sitä erityisemmin edes yritä kuunnella.
Suurimman vaikutuksen minuun teki kyllä se tapahtuman visuaalisuus, se kuinka valoja, niiden väriä, muotoja ja voimakkuutta käytettiin. En ole aikaisemmin nähnyt yhtä viimeisteltyä ja huippuunsa vietyä valoshowta joten olen edelleen siitä innoissani. Musiikki tietysti oli helppoa, mukavaa ja hyvää. Vaikea siitä on pahaa sanaa sanoa, sillä niin täysin viimeisteltyä ja sadoille miljoonille iloa tuottavaa musiikkia se kyllä on.
Hieno kokemus ja upea spektaakkeli. Meidän porukassa oli kahdeksan aikuista, osa jo harmaapäistä ihmistä, eikä yksikään tullut pahalla mielellä ulos areenasta.
En lähde elvistelemään, että Katyn musiikki olisi mitenkään maailmanhistorian merkittävintä, mutta kyllähän se on hauskaa, iloista ja erittäin hyvin tehtyä. Katselin Super Bowlin väliaikashown ja osasin siksi odottaa jotain suurta ja mahtavaa. Jenkeistä voi olla montaa eri mieltä, mutta näyttävää viihdettä he kyllä osaavat tehdä ja tämäkin oli siitä osoitus. Nautin kokemuksesta kun ehdoton megaluokan stara veti shown, jossa ei säästelty missään.
Minä tiedän Katy Perryn kappaleista nimeltä kaksi, Roar ja I kissed a girl kappaleet, mutta kyllähän tuo koko show oli tuttujen hittien tykitystä. Käytännössä kaikki kappaleet olin kuullut jossain vaiheessa vaikka en niitä ollut sen suuremmin rekisteröinyt. Sellaistahan suuri osa pinnalla liitävästä musiikista on, sitä kuulee kaikkialla vaikka ei sitä erityisemmin edes yritä kuunnella.
Suurimman vaikutuksen minuun teki kyllä se tapahtuman visuaalisuus, se kuinka valoja, niiden väriä, muotoja ja voimakkuutta käytettiin. En ole aikaisemmin nähnyt yhtä viimeisteltyä ja huippuunsa vietyä valoshowta joten olen edelleen siitä innoissani. Musiikki tietysti oli helppoa, mukavaa ja hyvää. Vaikea siitä on pahaa sanaa sanoa, sillä niin täysin viimeisteltyä ja sadoille miljoonille iloa tuottavaa musiikkia se kyllä on.
Hieno kokemus ja upea spektaakkeli. Meidän porukassa oli kahdeksan aikuista, osa jo harmaapäistä ihmistä, eikä yksikään tullut pahalla mielellä ulos areenasta.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Nymphomaniac
Katsoin Lars von Trierin Nymphomaniac elokuvan, koko sen lyhennetyn, senrusoidun tarinan. Luulen ymmärtäväni mistä elokuvassa on kysymys, mutta se loppu jäi minulta ihmetyksen varaan. Onko sen tarkoitus olla todistus, että mies on testosteroninsa orja ja tarttuu tilaisuuteen kun sellainen kerrankin elämässä tarjoutuu?
Siitähän lopussa kuitenkin on kyse, mies degeneroituu, menettää inhimillisyytensä ja palaa eläimeksi.
Siitähän lopussa kuitenkin on kyse, mies degeneroituu, menettää inhimillisyytensä ja palaa eläimeksi.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Pompeii - Elävänä säilynyt
Pompeii on aina ollut minulle kuollut kaupunki, jotain äärettömän arvokasta, mutta silti kuollutta historiaa. Koko kaupungin olemassa olo perustuu sen kauhistuttavaan kuolemaan ja se on värittänyt ajatuksiani paikasta ja vaikuttanut kuinka olen lukenut kaupungista. Siitä kuinka sen asukkaat kohtasivat loppunsa ja aika pysähtyi heidän osaltaan.
Pääsin käymään Pompeiin raunioissa aikaisemmin tällä viikolla ja se kokemus muutti minua, huonompaan tai parempaan, en osaa sanoa. Ehkä enemmänkin on kyse siitä, että kuollut kaupunki heräsi mielessäni eloon. Siitä tuli realistisempi ja tajusin kouriintuntuvasti kuinka eläväinen kaupunki se on aikoinaan ollut.
Mikään erityisen merkittävä paikka se ei aikoinaan ole ollut, suurin piirtein samankaltainen kuin oma entinen kotikaupunkini Hanko. Rannikko ja satamakaupunki, joka herää henkiin kun turistit saapuvat kesällä. Saman kaupungin kahdet kasvot. Pompeii oli tietysti muutakin, kukoistavan viljelyn voi hyvin nähdä vielä tänäkin päivänä, kun matkaa junalla kohti Pompein kaupunkia. Kaikkialla mihin silmä osuu, kasvatetaan jotain. Maa on rikasta ja se on tuonut omistajilleen vaurautta vuosituhansien ajan.
Vaurauden taustalla on tietysti Vesuvius. Tulivuori jota ilman koko maaperää ei olisi, ei viljelyksiä, ei ihmisiä, ei kaupunkia eikä raunioita. Se on koko ajan silmäkulmassa, muistuttamassa itsestään ja siitä kuinka ihmiset ovat katsoneet vuorta vuosituhansien ajan. Minäkin katsoin. Hämmentyneenä, ihmetellen ja taiteillen kauhun ja ihailun rajamailla. Elämäntuoja ja kuolema.
Pompeii turistikohteena on kahdenlainen. Kyse on raunioituneesta kaupungista, taloista, kaduista ja muutamista seinämaalauksista. Voin helposti kuvitella, kuinka asiasta ei niin kiinnostuneet kiroilevat, hikoilevat ja ihmettelevät kuinka ovat päätyneet toisten ihmisten tuupittavaksi keskelle ikiaikaisia kiviä. Toisaalta se on ainutlaatuinen ikkuna ihmisen historiaa, Tarina kauan sitten kuolleesta elämäntavasta, muuttuneena todellisuudeksi ja käsin kosketeltavaksi. Ne kivet joilla kävelet, ovat samoja kiviä, joilla on kävelly kreikkalaisia, foinikkialaisia, entruskeja, keisareita ja roomalaisia. Tuolla kivellä on seisottu ja kirottu sateiden tuomaa liejua tuhansia ja tuhansia kertoja. Niin minäkin tein.
Käynti raunioille on välttämätön, mutta ei sellaisenaan vielä riittävä. Mikäli turistimatkan tarkoitus on arkeologia ja kiinnostus historiaan, on ehdottomasti käytävä myös Napolissa. Siellä Museon metropysäkillä on Napolin arkeologinen museo, jossa Pompeiin sielu on esillä.
Pompeiin rauniot kertovat miten roomalaiset asuivat, mutta museosta löytyvät seinämaalaukset, mosaiikit ja arkiesineet kertovat miten he ajattelivat. Se on jotain sellaista mitä ei kovin usein pääse todistamaan. Lentävä penisamuletti, -tuulikello tai vaikka vain purppuran värinen seinä kertovat millaisia asioita silloin pidettiin normaaleina ja hyväksyttävinä. Kuvittele oman uimahallisi pukuhuoneeseen valokuvainstallaatio suuseksistä ja mieti miten ajat ja tavat ovat muuttuneet.
Italiassa minua yllätti se työn määrä joka siinä maassa on tehty ihmisen eteen. Amalfin rannikko oli rakennettu täyteen; jokainen pieni liuske tasaista maata oli rakennettu. Ja ne joille ei voitu rakentaa oli pengerretty viljelyä ja sitruunapuita varten. Sama asia löysi tajuntaani myös Pompeiin raunioiden keskellä, mikä on se ihmishien määrä joka on vuodatettu kaikkea tätä rakennettaessa. Mitä ne ihmiset ovat ajatelleet tai miettivätkö he työnsä olevan ihmisten ihailun kohde vielä vuosituhansien jälkeen?
Muinaisuuden ihmisistä, Vesuviuksen ikuistamista, tuli matkani aikana eläviä olentoja. He eivät tallentuneet kameran muistikortille, mutta mieleeni. Kuulen heidän äänensä korvissani, näen heidät kävelemässä kohti amfiteatteria tai hikoilemassa harjoituskentällä. Se oli parasta matkallani. Kuolleiden muuttuminen takaisin eläviksi ihmisiksi.
Pääsin käymään Pompeiin raunioissa aikaisemmin tällä viikolla ja se kokemus muutti minua, huonompaan tai parempaan, en osaa sanoa. Ehkä enemmänkin on kyse siitä, että kuollut kaupunki heräsi mielessäni eloon. Siitä tuli realistisempi ja tajusin kouriintuntuvasti kuinka eläväinen kaupunki se on aikoinaan ollut.
Mikään erityisen merkittävä paikka se ei aikoinaan ole ollut, suurin piirtein samankaltainen kuin oma entinen kotikaupunkini Hanko. Rannikko ja satamakaupunki, joka herää henkiin kun turistit saapuvat kesällä. Saman kaupungin kahdet kasvot. Pompeii oli tietysti muutakin, kukoistavan viljelyn voi hyvin nähdä vielä tänäkin päivänä, kun matkaa junalla kohti Pompein kaupunkia. Kaikkialla mihin silmä osuu, kasvatetaan jotain. Maa on rikasta ja se on tuonut omistajilleen vaurautta vuosituhansien ajan.
Vaurauden taustalla on tietysti Vesuvius. Tulivuori jota ilman koko maaperää ei olisi, ei viljelyksiä, ei ihmisiä, ei kaupunkia eikä raunioita. Se on koko ajan silmäkulmassa, muistuttamassa itsestään ja siitä kuinka ihmiset ovat katsoneet vuorta vuosituhansien ajan. Minäkin katsoin. Hämmentyneenä, ihmetellen ja taiteillen kauhun ja ihailun rajamailla. Elämäntuoja ja kuolema.

Käynti raunioille on välttämätön, mutta ei sellaisenaan vielä riittävä. Mikäli turistimatkan tarkoitus on arkeologia ja kiinnostus historiaan, on ehdottomasti käytävä myös Napolissa. Siellä Museon metropysäkillä on Napolin arkeologinen museo, jossa Pompeiin sielu on esillä.

Italiassa minua yllätti se työn määrä joka siinä maassa on tehty ihmisen eteen. Amalfin rannikko oli rakennettu täyteen; jokainen pieni liuske tasaista maata oli rakennettu. Ja ne joille ei voitu rakentaa oli pengerretty viljelyä ja sitruunapuita varten. Sama asia löysi tajuntaani myös Pompeiin raunioiden keskellä, mikä on se ihmishien määrä joka on vuodatettu kaikkea tätä rakennettaessa. Mitä ne ihmiset ovat ajatelleet tai miettivätkö he työnsä olevan ihmisten ihailun kohde vielä vuosituhansien jälkeen?
Muinaisuuden ihmisistä, Vesuviuksen ikuistamista, tuli matkani aikana eläviä olentoja. He eivät tallentuneet kameran muistikortille, mutta mieleeni. Kuulen heidän äänensä korvissani, näen heidät kävelemässä kohti amfiteatteria tai hikoilemassa harjoituskentällä. Se oli parasta matkallani. Kuolleiden muuttuminen takaisin eläviksi ihmisiksi.
tiistai 17. helmikuuta 2015
Lukuhaasteen muodonmuutos
Edellinen yritys kirjoittaa lukuhaasteesta jätti jälkeensä aika ikävän ulkoasu, joten poistin koko kirjoituksen. Varsinkin kun en ollut mitenkään erityisen tyytyväinen koko listaukseen. Joten, teen siitä uuden ja hieman oman versioni, poimimalla vain joitakin kohtia joista minulla on aidosti jotain kirjoitettavaa.
Luen mielelläni joten siksi en voi mitenkään muistaa mitä kaikkea olen elämäni aikana lukenut. Sivuja on joka tapauksessa ainakin kymmeniä, jos ei satoja tuhansia. Minulla saattaa mennä kuukausia, joskus vuosiakin etten tule lukeneeksi oikein mitään, mutta sitten taas huomaan itseni kirjan äärestä, lukemassa. Tällä hetkellä luen Max Hastingsin kirjaa Winston Churchill - Sotavuodet 1940 - 1945 jonka ostin alennusmyynnistä. Perusteluni olivat yksinkertaiset kirjaa ostaessa, sitä selatessani totesin, että mikäli löydän kirjasta kaksi kertaa Hitlerin ja Churchillin nimet, oli kirja hintansa väärti. Maksoin siitä kuusi euroa.
Jack Kerouacin omaelämänkerrallinen kirja Matkalla on sellainen joka sopisi useaan kohtaan (1, 2, 6 jne). Minulle se on kuitenkin merkityksellinen siitä syystä, että sitä suositteli minulle ihminen, jonka tulen muistamaan koko elämäni. Siihen sekoittuu ihmistä kohtaan tuntemani tuntemukset ja se tosiasia, että kirja on aidosti puhdas klassikko. Suosittelen sen lukemista, sillä elokuvassa siitä on imaistu kaikki raaka tunne, joka tekstin kautta välittyy.
Antti Hyryn Uuni on hidas, verkkaisen miehen harkitseva ja rauhallinen kirja. Se kuljettaa mukanaan toiseen maailmaan, jossa elämästä on riisuttu kaikki ylimääräinen. Noin kirjoittaa ihminen, joka keskittyy vain yhteen asiaan kerrallaan. On minusta palkintonsa arvoinen, joskaan ei taatusti ole suurten massojen suosikki. En tiedä miksi, mutta näen kirjan tekstin hyvin vahvasti mielessäni elokuvana, hiljaisena kuvauksena päämäärän saavuttamisesta.
Olen lukenut useita yli 100 vuotiaita kirjoja, joten Herodotuksen nimeäminen tuntui jo ensimmäisellä kerralla hieman brassailulta. Se tuli kuitenkin ensimmäisenä mieleni, joskaan ei missään nimessä ole suosikkini. Eikä sillä, että sellaista osaisin oikeastaan edes nimetä. Herodotuksen kirja on kuitenkin merkittävä ja lukemisen arvoinen jos historia kiinnostaa. Siitähän kaikki alkoi.
Kirjatrilogiaa valitessa väistin tietoisesti Tarua sormusten herrasta, joka on niin ilmetty valinta. Olen tuollainen. Dan Simmonsin Hyperion saaga on kuitenkin juuri sellaista avaruusoopperaa josta pidän suunnattomasti. Sitä lukiessani olen liikuttunut ehkä enemmän kuin monen muun kirjan äärellä ja se on edelleen mielestäni upea kirja. Joskin toki hieman menettänyt tenhoaan parin, kolmen lukukerran jälkeen. Minuun se kuitenkin puri ja jätti jälkensä.
Runokirjat ovat minulle vaikeita. En vain jotenkin saa niistä otetta ja epäilen etten vain ymmärrä niitä. Keatsin runoista oikeasti ymmärrän vain yhden leppoisan rallatuksen, joka ei historian sivuilta juuri löydy. Abu Nuwasin suomennettuja runoja olen lukenut ehkä eniten, sillä pidän niiden leikkisyydestä ja aihepiiristä. Elämä on riemukas.
Lapsuudestani muistan lukuisia kirjoja, Ronja ryövärin tytär, Upponallet, Jules Vernen kirjat ja lukuisat, lukuisat muut. Ehkä eniten minuun on vaikuttanut juuri tuo Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika, josta tietyllä tavalla haaveilen yhä edelleen.
Yhdenkään kirjan lukeminen ei ole nolottanut minua ja olen lukenut useita, jotka nolostusta monelle aiheuttavat. En siksi pysty nimeämään mitään sellaista, joka minua nolottaisi. Olen lukenut kovaa pornoa, satuja kuin bensa-asemaromaanejakin. Kaikissa niissä on ollut jotain mikä minua on kiinnostanut ja siksi kait en ole nolostunut. Sitä paitsi, eikö kirjallisuus ole juuri sitä varten, että voi vapaasti kohdata asioita, joita ei muuten pysty kohtaamaan?
Väinö Linnan Sotaromaani oli sellainen minkä ostin heti julkaisemisen jälkeen, mutta odotin sen lukemista useita vuosia. En vain halunnut tarttua siihen heti, sillä halusin säästää sen myöhemmäksi. Odotin oikeaa hetkeä tai tunnetilaa, sillä pidän kovin hyvin kirjoitetuista sotakirjoista. Sellaisista jonka Sotaromaanin tiesin olevan. Rauno Lehväslauho kirjoittaa parhaimmillaan myös hyviä sotakirjoja, joista Panssarisotaa on esimerkki, mutta myös paljon puhdasta kuraa. Siis sellaista räiskeromantiikkaa, joka uppoaa untuvatäkkitaistelijoihin. Väinö Linna oli sen yläpuolella, korkealla.
Hemingway on ollut minulle tärkeä kirjailija ja kävin läpi oman Hemingway kauteni, jossa luin kaikki hänen kirjansa. Se jätti jälkensä, joita korjaan kirjoitustyylissäni edelleen. Imitointi on tietysti ihailun osoitus, mutta tunsin lopulta kadottaneeni jotain omaa ja pelästyin sitä hieman. Kirjoitustyylini on aina ollut minulle tärkeä asia, pystyn mielestäni kirjoittamaan parhaimmillaan erittäin hyvää tekstiä. Ennen kaikkea omaa tekstiä, mutta tuo kausi vei sitä suuntaan jossa en aina tunnistanut itseäni.
Stieg Larssonin Millenium trilogia täyttää myös useita kohtia listalta, mutta on minulle iloinen yllätys. Luen hieman vältellen kirjoja joista kohistaan, mutta tämä oli kohinansa arvoinen. Ei mitään maailmanhistorian parasta, mutta ehdottomasti keskiarvon yläpuolella. Sellaisenaan siis päätä korkeammalla kuin suurin osa muusta paperille työstetyistä kirjainjonoista. Sellaista mitä mihin minä en koskaan pysty.
Luen mielelläni joten siksi en voi mitenkään muistaa mitä kaikkea olen elämäni aikana lukenut. Sivuja on joka tapauksessa ainakin kymmeniä, jos ei satoja tuhansia. Minulla saattaa mennä kuukausia, joskus vuosiakin etten tule lukeneeksi oikein mitään, mutta sitten taas huomaan itseni kirjan äärestä, lukemassa. Tällä hetkellä luen Max Hastingsin kirjaa Winston Churchill - Sotavuodet 1940 - 1945 jonka ostin alennusmyynnistä. Perusteluni olivat yksinkertaiset kirjaa ostaessa, sitä selatessani totesin, että mikäli löydän kirjasta kaksi kertaa Hitlerin ja Churchillin nimet, oli kirja hintansa väärti. Maksoin siitä kuusi euroa.
Jack Kerouacin omaelämänkerrallinen kirja Matkalla on sellainen joka sopisi useaan kohtaan (1, 2, 6 jne). Minulle se on kuitenkin merkityksellinen siitä syystä, että sitä suositteli minulle ihminen, jonka tulen muistamaan koko elämäni. Siihen sekoittuu ihmistä kohtaan tuntemani tuntemukset ja se tosiasia, että kirja on aidosti puhdas klassikko. Suosittelen sen lukemista, sillä elokuvassa siitä on imaistu kaikki raaka tunne, joka tekstin kautta välittyy.
Antti Hyryn Uuni on hidas, verkkaisen miehen harkitseva ja rauhallinen kirja. Se kuljettaa mukanaan toiseen maailmaan, jossa elämästä on riisuttu kaikki ylimääräinen. Noin kirjoittaa ihminen, joka keskittyy vain yhteen asiaan kerrallaan. On minusta palkintonsa arvoinen, joskaan ei taatusti ole suurten massojen suosikki. En tiedä miksi, mutta näen kirjan tekstin hyvin vahvasti mielessäni elokuvana, hiljaisena kuvauksena päämäärän saavuttamisesta.
Olen lukenut useita yli 100 vuotiaita kirjoja, joten Herodotuksen nimeäminen tuntui jo ensimmäisellä kerralla hieman brassailulta. Se tuli kuitenkin ensimmäisenä mieleni, joskaan ei missään nimessä ole suosikkini. Eikä sillä, että sellaista osaisin oikeastaan edes nimetä. Herodotuksen kirja on kuitenkin merkittävä ja lukemisen arvoinen jos historia kiinnostaa. Siitähän kaikki alkoi.
Kirjatrilogiaa valitessa väistin tietoisesti Tarua sormusten herrasta, joka on niin ilmetty valinta. Olen tuollainen. Dan Simmonsin Hyperion saaga on kuitenkin juuri sellaista avaruusoopperaa josta pidän suunnattomasti. Sitä lukiessani olen liikuttunut ehkä enemmän kuin monen muun kirjan äärellä ja se on edelleen mielestäni upea kirja. Joskin toki hieman menettänyt tenhoaan parin, kolmen lukukerran jälkeen. Minuun se kuitenkin puri ja jätti jälkensä.
Runokirjat ovat minulle vaikeita. En vain jotenkin saa niistä otetta ja epäilen etten vain ymmärrä niitä. Keatsin runoista oikeasti ymmärrän vain yhden leppoisan rallatuksen, joka ei historian sivuilta juuri löydy. Abu Nuwasin suomennettuja runoja olen lukenut ehkä eniten, sillä pidän niiden leikkisyydestä ja aihepiiristä. Elämä on riemukas.
Lapsuudestani muistan lukuisia kirjoja, Ronja ryövärin tytär, Upponallet, Jules Vernen kirjat ja lukuisat, lukuisat muut. Ehkä eniten minuun on vaikuttanut juuri tuo Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika, josta tietyllä tavalla haaveilen yhä edelleen.
Yhdenkään kirjan lukeminen ei ole nolottanut minua ja olen lukenut useita, jotka nolostusta monelle aiheuttavat. En siksi pysty nimeämään mitään sellaista, joka minua nolottaisi. Olen lukenut kovaa pornoa, satuja kuin bensa-asemaromaanejakin. Kaikissa niissä on ollut jotain mikä minua on kiinnostanut ja siksi kait en ole nolostunut. Sitä paitsi, eikö kirjallisuus ole juuri sitä varten, että voi vapaasti kohdata asioita, joita ei muuten pysty kohtaamaan?
Väinö Linnan Sotaromaani oli sellainen minkä ostin heti julkaisemisen jälkeen, mutta odotin sen lukemista useita vuosia. En vain halunnut tarttua siihen heti, sillä halusin säästää sen myöhemmäksi. Odotin oikeaa hetkeä tai tunnetilaa, sillä pidän kovin hyvin kirjoitetuista sotakirjoista. Sellaisista jonka Sotaromaanin tiesin olevan. Rauno Lehväslauho kirjoittaa parhaimmillaan myös hyviä sotakirjoja, joista Panssarisotaa on esimerkki, mutta myös paljon puhdasta kuraa. Siis sellaista räiskeromantiikkaa, joka uppoaa untuvatäkkitaistelijoihin. Väinö Linna oli sen yläpuolella, korkealla.
Hemingway on ollut minulle tärkeä kirjailija ja kävin läpi oman Hemingway kauteni, jossa luin kaikki hänen kirjansa. Se jätti jälkensä, joita korjaan kirjoitustyylissäni edelleen. Imitointi on tietysti ihailun osoitus, mutta tunsin lopulta kadottaneeni jotain omaa ja pelästyin sitä hieman. Kirjoitustyylini on aina ollut minulle tärkeä asia, pystyn mielestäni kirjoittamaan parhaimmillaan erittäin hyvää tekstiä. Ennen kaikkea omaa tekstiä, mutta tuo kausi vei sitä suuntaan jossa en aina tunnistanut itseäni.
Stieg Larssonin Millenium trilogia täyttää myös useita kohtia listalta, mutta on minulle iloinen yllätys. Luen hieman vältellen kirjoja joista kohistaan, mutta tämä oli kohinansa arvoinen. Ei mitään maailmanhistorian parasta, mutta ehdottomasti keskiarvon yläpuolella. Sellaisenaan siis päätä korkeammalla kuin suurin osa muusta paperille työstetyistä kirjainjonoista. Sellaista mitä mihin minä en koskaan pysty.
sunnuntai 8. helmikuuta 2015
Tuntemuksia
Pienet asiat tuovat mukanaan suuria tuntemuksia. Vaihdoin auton vasemman jarruvalon, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt ja tunnen nyt itseni hieman voittajaksi. Naurattaa toki minuakin tuollainen, mutta mikäs tässä. Auto on nyt hieman yli 100.000 ajettu ja olen miettinyt sen vaihtamista.
Auto sinällään on ihan hyvä, joskin siihen on ilmestynyt pikkuvikoja. Vakionopeudensäädin ei toimi ja vasemman ajovalopesurin kansi on lähtenyt kävelemään. Lamppujakon olen vaihtanut tämän vuoden puolella nyt kolme kappaletta, joten se alkaa olla jo hyvin hanskassa. Mutta kuinka se pesurin kansi onnistuu on vielä aika lailla hämärän peitossa. Ihminen senkin toki vaihtaa, joten kyllä varmasti senkin pystyisi itse vaihtamaan.
Sitä pistää miettimään, että mitä minäkin lopulta elämältäni haluan tai ylipäätään siinä saavutan. Mikä olisi se asia joka tekisi yksilön onnelliseksi ja tyytyväiseksi?
Auto sinällään on ihan hyvä, joskin siihen on ilmestynyt pikkuvikoja. Vakionopeudensäädin ei toimi ja vasemman ajovalopesurin kansi on lähtenyt kävelemään. Lamppujakon olen vaihtanut tämän vuoden puolella nyt kolme kappaletta, joten se alkaa olla jo hyvin hanskassa. Mutta kuinka se pesurin kansi onnistuu on vielä aika lailla hämärän peitossa. Ihminen senkin toki vaihtaa, joten kyllä varmasti senkin pystyisi itse vaihtamaan.
Sitä pistää miettimään, että mitä minäkin lopulta elämältäni haluan tai ylipäätään siinä saavutan. Mikä olisi se asia joka tekisi yksilön onnelliseksi ja tyytyväiseksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)