Sateenkaarien maassa

Edelleen lomalla, mutta tällä kertaa jo etelän auringossa. On selvä ero minkä meren ääressä aikaansa viettää. Suomenlahti on leppoisan lämmin ja Barentsin meri teki selväksi, että seuraava kiinnekohta on pohjoisnapa. Jos nyt meressä seilaava ja sulava jääpala voi olla kiinnekohta.

Vielä eilen illalla oli vaikea käsittää, että oikeasti kävin jossain kaukana. Tänään se on jo pikkuisen iskostunut aivoihin, sillä olen käynyt läpi retkellä ottamiani kuvia ja valinnut niistä esityskelpoisia. Niitä oli melkein 300 kuvaa, mutta vain osa oli edes kohtuullisesti onnistunut. On siellä kyllä yksi ihan oikeasti hienokin kuva, mutta sokea kana jne.. Harmittaa että tuo käyttämäni kamera on niin rajoittunut, vaikka on siinä tietysti hyvätkin puolensa. Tarkoitan keveyttä ja helppoutta. Suuremman järkkärin kanssa sitä todella lähtee kuvaamaan. Tuon pikkuisen kanssa voi vain kulkea ja pitää kameraa mukana. Ero on merkittävä, vaikka sitä ei heti huomaisi.

Lähdin perjantaina 1.8.2008 klo. 9.30 liikenteeseen. Olin varautunut siihen, että pääsen tien päälle välittömästä töistä karattuani, eikä minun tarvitse enää käydä kotona. Mielestäni ainoa fiksu ratkaisu, sillä se säästi aikaa ja pääsin hyvin liikkeelle ennen perjantain viikonloppuruuhkaa. Sitä paitsi minulla oli autoon varattuna erittäin kevyt varustus.

Keski-Suomesta otin mukaani yhden perintökalleuden ja jatkoin edelleen kohti Kajaania. Ensimmäinen ajopäivä oli suunniteltu helpoksi ja ei ollutkaan mikään rankka. Leppoisaa ajoa kohti Pohjoista, tuttuja teitä pitkin enkä osannut matkan aikana edes ajatella olevani jollakin erikoisemmalla retkellä. Kajaanissa on tullut käytyä usein aikaisemminkin ja en osaa suhtautua siihen kovinkaan hartaasti. En erityisemmin edes pidä paikasta, mutta ihmiset ovat parhaita tässä maailmassa.

Lauantaina alkoi varsinainen matka kohti tuntematonta. Suuntasin koillisen kautta Norjaan ja pysähtelin aina välillä kun siltä tuntui. Kaikkia pysähtymisiä en tarkemmin edes ajatellut, mutta Kuusamo jäi mieleen. Tajusin vasta kyltin nähdessäni, että siellä tehdään uistimia ja tehtaanmyymälä olikin pakollinen pysähdyspaikka. En ole vuosikausiin ostanut uusia uistimia, joten hintavertailua en osaa tarkasti tehdä, mutta olen uskossa, että säästin ostoksissani pitkän pennin. Mukaan tarttui yhteensä neljä uistinta, mutta kaksi jäivät jo matkalle. Toivottavasti niistä on iloa uusille omistajilleen. Hyvässä tarkoituksessa ne kuitenkin tuli jaettua pois.

Alkuperäinen tarkoitus oli yöpyä jossain Inarijärven rannalla, mutta käytännössä suunnitelmat muuttuvat lähes aina. Ajoinkin lopulta suoraan rajan yli Kirkniemeen ja kirjouduin yöksi kaupungin parhaaseen hotelliin. En yksinkertaisesti enää viitsinyt etsiä mitään telttapaikkaa, sitä paitsi hotelli aamiainen oli todennäköisesti paljon monipuolisempi kuin se mitä olisin saanut telttapaikalla. Kaupunki oli sen sijaan kohtuullisen mitäänsanomaton. Asiaan tietysti vaikutti varmasti myös se, että saapuessani lauantaina oli jo myöhäinen ilta ja sunnuntaina lähtiessäni kaikki olivat kiinni. En kuitenkaan vieläkään ymmärrä miksi paikallisessa grillivaunussa juustohampurilaiseen lisättiin maissinjyviä. Eivät ne minusta olleet mikään kulinaristinen riemuvoitto. Tapansa kutakin, mutta jos minulta kysytään niin en tule ottamaan siitä vaikutteita. Hampurilainen oli kuitenkin halpa ja kuuma.

Sunnuntaina oli vuorossa koko retken pisin ajopäivä: Kirkenes-Berlevåg-Inari-Kultapuro. En ole vieläkään laskenut kilometrejä, mutta ajaminen yksinkertaisesti vain maistui. Pysähtyminen ei käynyt mielessä ja ajoin lopulta aina Sodankylän kunnan rajalle saakka.

Berlevåg oli kuitenkin koko matkan eräänlainen päätepiste. Jokainen kilometri sen jälkeen oli kohti kotia ja siksi olen hieman pettynyt tuohon kliimaksiin. Vaikka Berlevåg on kolmanneksi pohjoisin paikka Euroopan mantereella, ei siellä ollut oikeastaan mitään mihin olisi tarttunut kiinni. Kylä oli unelias ja mitäänsanomaton, tietysti oli sunnuntai, mutta silti olin hieman pettynyt siihen paikkaan. Olin kaiketi kuvitellut jotain erikoisempaa ja jonkun järisyttävän kokemuksen, mutta sitä ei nyt tullut. Ajomatka sinne oli kuitenkin hieno ja täysin erilainen kuin aikaisemmat kokemukset. Oikeastaan se Lappi jonka olen mielessäni kuvitellut, alkoi vasta Tenojoen suistosta Norjan puolella. Puut jäivät käytännössä kokonaan pois ja maasto muuttui tunturien ympäröimäksi tundraksi. Pieniä puroja, varpuja ja kiviä kaikkialla minne katseensa käänsi ja sitä maisemaa olin odottanut. Täällä Suomen puolella sitä ei näkynyt ja siksi olin tyytyväinen, että sekin tuli koettua.

Ajoin ylöspäin tietä 890, jossa oli oikeastaan yksi ainoa risteys. Alkuperäinen tie jatkui Berlevågiin ja 891 kääntyi Båtsfjordiin. Olin vielä Helsingissä suunnitellut, että käyn kummassakin, mutta jouduin tekemään useitakin muutoksia niihin Helsingissä tekemiini suunnitelmiin. Båtsfjord jäi tällä kertaa näkemättä koska bensiinitilanne sitä vaati. En tiedä oliko se varsinaisesti mikään menetys, sillä 890 jatkui läpi eräänlaisen fantasiamaailman halki. Oli kuin jokainen kallio olisi repäisty rikki ja jätetty meren syleilyyn. Tie luikerteli rosoisen kalliojyrkänteen ja vielä rosoisemman rantakaistan välissä. Väliin ei mahtunut kuin pieni kaistale vihreää heinikkoa ja ohut kaistale kulunutta asfalttia. Kokemuksena todellä hämmentävä ja se toi mukanaan eräänlaista haikeutta. Tuntui kuin koko olemassa oleva maailma olisi hävinnyt ja olemassa oli ainoastaan se mikä rajoittui taivaanrannan ja katseen rajaamalle kaistaleelle.

Mietin monta kertaa ajaessani, millaista olisi asua tai viipyä edes kokonainen vuosi tuolla rannikolla. Vaikka kesä tuntuikin kovin kylmältä ja arktiselta on kontrasti talveen varmasti jotain aivan käsittämätöntä. Silloin maailma kutistuisi väistämättä siihen pieneen kaistaleeseen ja kaikki taivaanrannan taakse jäävä lakkaisi olemasta. Jollakin tavalla haluaisin kokea tuollaisen, mutta en tiedä onko siihen koskaan mahdollisuutta. Ehkä sitten joskus kun on sen aika, mutta epäilen ettei se ole vielä tänään.

Onko se hyväksyttävää jos paikalliset ihmiset ovat sisäänpäinkääntyneitä ja eivät ota kontaktia ulkopuoliseen? Kyseessä kuitenkin on todelliset ääripäät. Minä pääsen koska tahansa, minne tahansa. Siellä luonto voi katkaista kaiken kommunikaation ulkopuoliseen maailmaan yhdessä hetkessä.

Paluumatkalla ei ollut suurempia tapahtumia. Käytännössä kaikki maisemat oli jo kertaalleen tullut katsottua, vaikka tiedän hyvin tekeväni tuossa melkoista vääryyttä. Tosin pitää muistaa, että retki oli tarkoitettu tuollaiseksi lyhyeksi pistoksi ja eräänlaiseksi tiedusteluretkeksi. Siinä se täytti paikkansa täydellisesti, mutta on täysin turha väittää, että koin mitään syvällistä. Siihen olisi vaadittu parempaa keskittymistä ja aitoa pysähtymistä. Nyt se jäi tekemättä.

Sunnuntaina ajoin sitten lopulta aina Saariselälle saakka. Itse asiassa hieman pidemmälle, sillä aikaisemmin ei löytynyt sopivaa yöpaikkaa. En ole täysin varma missä minä lopulta pysähdyin, mutta saan sen kyllä selville jos oikeasti haluan. Siihen tahtotilaan voi tietysti vaikuttaa se, että löytyykö mukaani raahaamista malminkappaleista oikeasti kultaa. Käännyin pois 4-tieltä ja pystytin teltan pienen kirkasvetisen puron varteen, mäntyjen siimekseen. Itse asiassa puro löytyi vasta teltan pystyttämisen jälkeen käydessäni katselemassa ympärilleni. Samalla kierroksella tajusin, että olin pysähtynyt vain 50 metrin päähän kultavaltauksesta. Maan pintakerros oli rikottu useammastakin kohdasta ja paljastunut malmi oli tutkittu ja havaittu ilmeisen arvokkaaksi. Vaikka en ole koulutukseltani geologi, niin tunnistin kyllä muutamasta murikasta kuparia, rautaa ja jos ei nyt kultaa niin ainakin pyriittiä. Kovin montaa murikkaa en viitsinyt mukaani ottaa, mutta sen verran kuitenkin, että joku pimeä talvinen ilta lainaan kirjastosta geologin opaskirjan ja otan suurennuslasin esille. Valtausnumerosta päätellen kyseessä oli kuitenkin ihan oikea paikka innostua, vaikka nyrkin kokoista kultamurikkaa ei osunutkaan silmiini.

Matka oli onnistunut ja olen oikeastaan aika ylpeä, että kävin sen ajamassa. En ole koskaan aikaisemmin ajanut yhtä suurta kilometrimäärää niin lyhyessä ajassa ja olen ollut hieman epävarma miten sellaiseen pystyn. Ilmeisen hyvin ja se antaa tietynlaista varmuutta myös tulevaisuudessa. Poroja näkyi enemmän kuin viitsin laskea, itse asiassa lopetin laskemisen viiden ensimmäisen jälkeen. Viidennen ollessa jo kuollut poro. Joku aikaisempi autoilija oli unohtanut jarruttaa ja poro oli kokenut huonomman kohtalon. Porojen takia en joutunut tekemään kertaakaan varsinaista paniikkijarrutusta, vaikka neljä kertaa jarrutinkin oikein kunnolla. Olen ottanut sen käytännön, että jarrutan mieluummin kuin lähden ohittamaan. Pitääkö muuten vastaantulijaa varoittaa poroista väläyttämällä valoja?

Syttyikö ikuinen rakkaus Lappia kohtaan? Tuskin, rakkaus ensisilmäyksellä on tavattoman harvinaista ja ei sitä ollut tälläkään kertaa ilmassa. Sen sijaan lähtisin kyllä toisenkin kerran, mutta erilaisella suunnitelmalla. Nyt pääpaino oli enemmänkin itse ajamisessa, mutta seuraavalla kerralla haluan keskittyä enemmän tarkkailuun, kalastamiseen ja vain oleiluun.