Kävin tekemässä elämäni ensimmäisen vaellusretken, mikä päättyi Raatteen vartiomuseon pihalle. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa siitä, mutta se antaa hyvän käsityksen niistä tunnelmista jotka minulle oli saavuttuani pihalle ja tietäen, että voin riisua rinkan selästä ja siirtyä nukkumaan lakanoiden väliin. Museo oli hyvin koskettava kokemus. Pieni pala mennyttä maailmaa ja kapea näkökulma siihen millaista elämä on ollut suursodan syttyessä pohjoisen erämaahan.

Käytin sen päivän istumalla museon portailla ja lukemalla kirjaa Raatteentien taistelusta. Tuosta ihmisiän takaisesta käännekohdasta, joka osaltaan rakensi itsenäisen Suomen kohtaloa. Kirjana minulla oli Mika Kuljun kirjoittama Raatteen tie - talvisodan pohjoinen sankaritarina joka on helppolukuisempi kuin muutama muu aiheen klassikko kirja. Oikeastaan vasta tuota lukiessani minulle valkeni kuinka täpärällä kaikki lopulta oli, pieni kohtalon töytäisy toiseen suuntaan olisi aiheuttanut dramaattiset seuraukset. Sillä kertaa oli kuitenkin tähtiin kirjoitettu, että Raatteentiestä tulisi 7000 - 9000 Neuvostosotilaan viimeinen leposija. Jotain käsitystä saa siitä, että 20 kilometrin matkalle laskettuna on kuollut sotilas noin kahden metrin välein.

Kirja oli hyvä ja perusteellinen. Se pureutui taisteluun syvällisesti, mutta niin selkeällä tavalla, että tapahtumien seuraaminen oli helppoa. Varsinkin etu- ja takakansien kartat antoivat hyvän käsityksen siitä, miten tapahtumat toteutuivat.

Mukaan oli mahdutettu myös lukuisia sattumuksia ja omakohtaisia kertomuksia, jotka kevensivät kirjan tekstiä huomattavasti. Kevennys on tietysti hieman hankala sana, sillä kyse on kuitenkin sodasta ja sotatapahtumista.

Pidin myös kirjoittajan tavasta tuoda esille muita asiaan pureutuvia teoksia, sillä se synnyttää halun lukea aiheesta yhä syvällisemmin ja ohjaa heti oikeille jäljille. Minua ainakin kiinnostaa etsiä jostain käsiini Hjalmar Siilasvuon vuonna 1940 kirjoittama Suomussalmen taistelut.