Taisin juoda eilen elämäni ensimmäisen Budweiser oluen tai jos se oli toinen, niin ensimmäistä en muista. Olen tavallaan mainoksen uhri sillä muistan hyvin erään legendaarisen mainoksen kyseiseltä panimolta ja tietysti lukuisia product placement spotteja eri medioista. Viimeisin on tietysti futiksen MM-kisat joissa Budweiser on yhtenä pääsponsorina. Sponsorisopimuksen ansiosta tuota olutta on tuolla meikäläisen lähikaupassa ja sieltä minä yhden 6-packin ostin.
Yhden tölkin juotuani olen kieltämättä hieman hämmästynyt miten helppoa juotavaa se todella oli. Lukuisia kertoja on haukutta ettei siinä oluessa ole yhtään sielua, mikä tietysti pitää tavallaan paikkansa ja kuinka se on enemmän riisiolutta kuin oikeaa olutta. En viitsi ottaa kantaa tuohon sen syvällisemmin, sillä olen niin harrastelija oluen kanssa etten edes esitä muuta.
Oluen juonnin jälkeen suuhun jää hyvin helposti joko karvas tai tunkkainen jälkimaku. Se on kaiketi sitä oluen sielua mistä minua viisaammat puhuvat, mutta minusta se on mausta riippuen usein aika pahan makuista. Ehkä suurin ongelma minun ja oluen suhteessa on juuri tuo jälkimaku jota ei nielaisemalla saa katoamaan. Ei saa kuitenkaan käsittää väärin, sillä en minäkään olutta väkisin juo. Niin suurista asioista ei tässä kuitenkaan puhuta.
Huomasin kuitenkin eilen suuta makustelessani havahtuvan siihen, että kitalaesta puuttui lähes täysin oluen tuoma karvas maku. Sitä ei ollut. Mietin muutaman hetken ajan mihin se oli kadonnut ennen kuin osasin yhdistää Budweiserin ja kadonneen jälkimaun. Onko kyse sitten juuri tuosta kun puhutaan helposta oluesta vai mistä, mutta olin asiasta joka tapauksessa aika yllättynyt. Tavallaan ymmärrän myös hyvin miksi amerikkalainen olut on niin suosittu. Se ei vaadi sen suurempaa opettelemista vaan sitä voi oikeasti juoda kuin janoonsa. Ei oikeastaan hullumpaa kesäolutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti