Pompeii on aina ollut minulle kuollut kaupunki, jotain äärettömän arvokasta, mutta silti kuollutta historiaa. Koko kaupungin olemassa olo perustuu sen kauhistuttavaan kuolemaan ja se on värittänyt ajatuksiani paikasta ja vaikuttanut kuinka olen lukenut kaupungista. Siitä kuinka sen asukkaat kohtasivat loppunsa ja aika pysähtyi heidän osaltaan.
Pääsin käymään Pompeiin raunioissa aikaisemmin tällä viikolla ja se kokemus muutti minua, huonompaan tai parempaan, en osaa sanoa. Ehkä enemmänkin on kyse siitä, että kuollut kaupunki heräsi mielessäni eloon. Siitä tuli realistisempi ja tajusin kouriintuntuvasti kuinka eläväinen kaupunki se on aikoinaan ollut.
Mikään erityisen merkittävä paikka se ei aikoinaan ole ollut, suurin piirtein samankaltainen kuin oma entinen kotikaupunkini Hanko. Rannikko ja satamakaupunki, joka herää henkiin kun turistit saapuvat kesällä. Saman kaupungin kahdet kasvot. Pompeii oli tietysti muutakin, kukoistavan viljelyn voi hyvin nähdä vielä tänäkin päivänä, kun matkaa junalla kohti Pompein kaupunkia. Kaikkialla mihin silmä osuu, kasvatetaan jotain. Maa on rikasta ja se on tuonut omistajilleen vaurautta vuosituhansien ajan.
Vaurauden taustalla on tietysti Vesuvius. Tulivuori jota ilman koko maaperää ei olisi, ei viljelyksiä, ei ihmisiä, ei kaupunkia eikä raunioita. Se on koko ajan silmäkulmassa, muistuttamassa itsestään ja siitä kuinka ihmiset ovat katsoneet vuorta vuosituhansien ajan. Minäkin katsoin. Hämmentyneenä, ihmetellen ja taiteillen kauhun ja ihailun rajamailla. Elämäntuoja ja kuolema.
Pompeii turistikohteena on kahdenlainen. Kyse on raunioituneesta kaupungista, taloista, kaduista ja muutamista seinämaalauksista. Voin helposti kuvitella, kuinka asiasta ei niin kiinnostuneet kiroilevat, hikoilevat ja ihmettelevät kuinka ovat päätyneet toisten ihmisten tuupittavaksi keskelle ikiaikaisia kiviä. Toisaalta se on ainutlaatuinen ikkuna ihmisen historiaa, Tarina kauan sitten kuolleesta elämäntavasta, muuttuneena todellisuudeksi ja käsin kosketeltavaksi. Ne kivet joilla kävelet, ovat samoja kiviä, joilla on kävelly kreikkalaisia, foinikkialaisia, entruskeja, keisareita ja roomalaisia. Tuolla kivellä on seisottu ja kirottu sateiden tuomaa liejua tuhansia ja tuhansia kertoja. Niin minäkin tein.
Käynti raunioille on välttämätön, mutta ei sellaisenaan vielä riittävä. Mikäli turistimatkan tarkoitus on arkeologia ja kiinnostus historiaan, on ehdottomasti käytävä myös Napolissa. Siellä Museon metropysäkillä on Napolin arkeologinen museo, jossa Pompeiin sielu on esillä.
Pompeiin rauniot kertovat miten roomalaiset asuivat, mutta museosta löytyvät seinämaalaukset, mosaiikit ja arkiesineet kertovat miten he ajattelivat. Se on jotain sellaista mitä ei kovin usein pääse todistamaan. Lentävä penisamuletti, -tuulikello tai vaikka vain purppuran värinen seinä kertovat millaisia asioita silloin pidettiin normaaleina ja hyväksyttävinä. Kuvittele oman uimahallisi pukuhuoneeseen valokuvainstallaatio suuseksistä ja mieti miten ajat ja tavat ovat muuttuneet.
Italiassa minua yllätti se työn määrä joka siinä maassa on tehty ihmisen eteen. Amalfin rannikko oli rakennettu täyteen; jokainen pieni liuske tasaista maata oli rakennettu. Ja ne joille ei voitu rakentaa oli pengerretty viljelyä ja sitruunapuita varten. Sama asia löysi tajuntaani myös Pompeiin raunioiden keskellä, mikä on se ihmishien määrä joka on vuodatettu kaikkea tätä rakennettaessa. Mitä ne ihmiset ovat ajatelleet tai miettivätkö he työnsä olevan ihmisten ihailun kohde vielä vuosituhansien jälkeen?
Muinaisuuden ihmisistä, Vesuviuksen ikuistamista, tuli matkani aikana eläviä olentoja. He eivät tallentuneet kameran muistikortille, mutta mieleeni. Kuulen heidän äänensä korvissani, näen heidät kävelemässä kohti amfiteatteria tai hikoilemassa harjoituskentällä. Se oli parasta matkallani. Kuolleiden muuttuminen takaisin eläviksi ihmisiksi.
