Kohteliaisuus on kaiketi yksi luontainen puolustusmekanismi tilanteessa, jossa 8,5 miljoonaa ihmistä on ahtautunut samaan kaupunkiin. Yhteisöön joka rakentuu tuhansista eri kielistä ja vielä suuremmasta joukosta eri kulttuureita. On löydettävä yhteinen tapa toimia, jotta elämä kulkee eteenpäin ilman ongelmia.
Individualistien kaupunki, se heräsi mieleeni kulkiessani Manhattanin katuja. Täällä kukaan ei välitä siitä mitä sinä teet, kunhan se ei vaikuta hänen tekemiseensä millään tavalla. Yksilölle annetaan mahdollisuus olla oma itsensä, sillä yksilöitä on liikaa, jotta niihin viitsisi kiinnittää huomiota.
Kaupunki on sulatusuuni, kiihkeä betoninen viidakko, joka muokkaa meitä ja ajatuksiamme.
Saavuin kesän kuumimpaan aikaan ja kohtasin tukahduttavan kuuman ja kostean kaupungin. Tuntui, että siirryin välittömästi 30 astetta kuumempaan ympäristöön ja nautin siitä mielessäni. Olin todella matkustanut jonnekin kauas, samalla kun hiki kasteli paitani.
Todellista lämpölukemaa en matkani aikana nähnyt kuin muutaman kerran, mutta mieleeni jäi lause "feels like 97 degrees", joka tarkoittaa, että lämpö tuntuu 36,1 celsius asteelta. Tämä ei mielestäni ollut kaikista kuumin päivä, mutta vaikea sitä on jälkikäteen tarkistaa. Mielessäni betoniviidakko sai kuitenkin uuden ja konkreettisen sävyn paikkana, jossa kuumuus ja kosteus tuntuvat tavalla jota en ollut aikaisemmin kokenut.
Siitä kaiketi New Yorkin viehätys muodostuukin, se on ihmisten kaupunki. Paikka jonne on tultu kaikkialta maailmasta ja kaiverrettu oma pieni kolo ympäröivään betoniin. On totuttu siihen, että vierellä on täysin erilainen ihminen ja, että hänelle on annettava aivan yhtäläinen mahdollisuus elämään kuin sinullekin. Yksi plus yksi on kolme.Kirjoitan tätä varhain aamulla ja taidan yhä elää aikataulun mukaan, jolloin olisin vasta menossa nukkumaan. En ole osannut varautua tähän ja kärsin nyt sen seurauksista, mutta tämä on pieni hinta siitä kaikesta mitä pääsin näkemään ja kokemaan. Aivan kuten tämäkin; pieni raapaisu johonkin suureen ja mittaamattomaan.
