Kestää katseen, mutta ei huutoa

Olen ottanut tavaksi käydä läpi kotimaisten arvohuutokauppojen myyntiluettelot aina kun ne on julkaistu. Siellä on usein tavattoman hienoa taidetta ja muuta keräilyn arvoista tavaraa. Tarjoukseen asti en kuitenkaan ole vielä kertaakaan päässyt, mutta monta kertaa olen vakavasti harkinnut paikalle menemistä. Erään kerran kävin Bukowskin huutokaupan ennakkonäytössä, ihan vain katsomassa taidetta. On kohtuullisen harvinaista nähdä niin laaja otanta, kotimaisesta ja ulkomaisesta taiteesta yhdellä kertaa. Puhumattakaan siitä, että ennakkonäytöt ovat täysin ilmaisia. Niissä käyminen maksaa vain sen vaivan, että piipahtaa paikalle.

Tietysti pitää muistaa se, että näyttö on useimmiten sellaisina aikoina ettei työelämässä oleva ihminen pääse paikalle, mutta joskus kannattaa ottaa vaikka se iltapäivä vapaaksi. Taide on aina yhden iltapäivän arvoista. Joulukuun huutokaupoissa on tälläkin kertaa myynnissä todellisia aarteita, Oscar Kleineh on yksi suuruus joka todella ansaitsi parin vuoden takaisen näyttelynsä Amos Andersonin taidemuseossa. Oli todellinen onni, että kävin paikalla, sillä en ollut aikaisemmin edes kuullut Oscarista. Niin vajavainen on minun tietämykseni, mutta toisaalta siitä kärsii vain yksi ihminen. Onneksi tunnistan kyllä usein katsomisen arvoisen asian.

Joulukuisessa Helsingissä on ainakin kaksi arvotaiteen huutokauppaa, mutta luetteloiden perusteella ei siellä ole mitään sellaista josta harkitsisin huutoa. Paljon kiinnostavia kohteita tietysti löytyy, enemmän kuin viitsin laskea, mutta ei siinä hintaluokassa missä minä operoin. Minulle ei yksinkertaisesti ole varaa edes harkita huutoa Amélie Lundahlin Bretagnelaisesta tytöstä.

Aurattu autopaikka

Rauha maassa ja mieli korkealla. Autokansi on aurattu ja auto on saatu takaisin sille kauhean kalliille autopaikalle. Kaupasta tarttui mukaan se perinteinen maitolitra ja pieni pala pätkistä, aivan parasta. Nyt voi tehdä kaakaota ja virnistellä rauhassa.

Lunta autopaikalla

Onko näissä helsinkiläisissä perinnöllisesti jotain vialla? Kuinka niin yksinkertainen asia kuin lumen tulo, voi joka vuosi olla niin uusi asia ettei siihen osata varautua? Varsinkin kun se tulee käytännössä joka ikinen talvi, tietysti eri päivänä, mutta silti samoihin aikoihin.

Se on täysin ymmärrettävää, että sunnuntaisen lumimyrskyn jälkeen ei parkkipaikka ole aurattu, mutta sitä minä en voi ymmärtää miksei aura-auto ole käynyt siellä koko päivänä. Tympii suoraan sanottuna aika rankasti kun autoa ei saa parkkeerattua maksetulle paikalle töistä palatessani. Siellä oli edelleen ne samat kinokset, jotka olin aamulla sinne lapioinut. Erotuksena oli se, että ne olivat korkeammat kuin aamulla.

Auto on tällä hetkellä kauppakeskuksen parkissa, eri kohdassa mihin sen aamupäivällä jätin. Tietää kuitenkin sitä, että lähden iltakävelylle katsomaan onko parkkipaikka aurattu ja jos on, niin siirtämään auto sille maksetulle paikalle.

Kylmää terästä odottaessa

Tein tänään välttämättömiä hankintoja. Olen pitänyt jo useita vuosia silmällä yhtä tiettyä pistintä, mutta sitä ei vain ole tullut vastaan. Ensimmäisen maailmansodan aikainen amerikkalainen M1917 Enfield kivääri on kummitellut omistuksessani jo useiden vuosien ajan. Se on deaktivoitu malli, mutta silti yksi hienoimmista sotilaskiväreistä mikä mieleeni tulee. Ongelmallisen asiassa tekee se, että kivääristä on puuttunut pistin. Tuon aikaiset pitkät aseet oli vielä suunniteltu ratsuväkihyökkäyksiä ja pistinrynnäkköjä ajatellen ja niihin kuului oleellisena osana pistin. Vasta toisessa maailmansodassa kiväärien pistin alkoi muuttaa merkitystään ja lähes miekkamaisista, usein lähes puolimetrisistä terästä muodostui jotain käytännöllisempää.

Tuo M1917 kiväärin eli P17 mallin pistin edustaa vielä sitä vanhaa koulukuntaa ja on todellinen kauhistus. Pituutta kun alkaa olla lähelle puoli metriä, niin sitä tietää pitelevänsä jotain millä on vain yksi käyttötarkoitus. Tuo muuten ei ole se syy miksi minä keräilen pistimiä, minusta postimerkit ovat vain tylsiä.

Ei tuollaisia tule ihan joka päivä ostaneeksi, mutta toisaalta aidossa pistimessä voi nähdä myös sijoituksellisia ominaisuuksia. Niitä ei enää valmisteta, joten niiden rahallinen arvo tulee vähintäänkin säilymään. Tietenkään kyseessä ei ole mikään kovin likvidi sijoituskohde, mutta sijoitustarkoitukseen noita ei kannata hankkia. Tosin keräilijöitä kyllä löytyy, joille vanha pistin on arvokas pala historiaa ja kaunis keräilyesine. Se minua tietysti harmittaa, että vielä 10 - 15 vuotta sitten kirpputoreilta ja erilaisista myyjäisistä saattoi tehdä ihan oikeita löytöjä. Minullakin on monta hienoa pistintä jotka olen onnistunut ostamaan käytännössä täysin pilkkahintaan. Itse asiassa eräs kokoelmani harvinaisimmista pistimistä on ostettu aikoinaan 50 markalla. Tällä hetkellä valuutan saa muuttaa euroiksi ja kertoa aika monella, ennen kuin päästään tämän päivän arvoon. Vaikka pitää tietysti muistaa, että suurimalle osalle ihmisistä sillä ei ole mitään rahallista arvoa.

Tuo P17 pistin jonka ostin, on vasta matkalla minulle. Nykyisin varsinaisia löytöjä ei enää pysty tekemään, on pistin yleensä ostettava toiselta keräilijältä. Tämäkin on lähdössä minulle Sotkamosta, jonne se joutui Englannista. Tässä vaiheessa pistimien keräily onkin muuttunut enemmän omistamiseksi, eikä niinkään löytämiseksi. Minusta keräilyn suurin arvo onkin juuri tuossa löytämisen riemussa, se on tavattoman jännittävää löytää jotain kiinnostavaa mitä odottamattomimmista paikoista. On vain osattava pitää silmät auki ja oikeasti tiedettävä asioista jotain.

Kommentointia

Kohtuullisen matalaotsaista kommentointia tänään duunissa. Ilmanlaatu ei ole ainoa asia, jonka vaihtumista odotan.

Olen paha

Varastin idean V:ltä.

Pilkahdus valoa

Uusi Bond oli hintansa arvoinen, raaka ja epätasaisuuteen asti ulottuvalla rosoisuudellaan. Herra Craig on pystynyt tuomaan uuden ja kiinnostavan 007:n, ilman että on täysin hävittänyt Bondin ominaisuuksia. Huomattavaa on, että kaikki ne Bondin maneerit ovat edelleen tuossa hahmossa, mutta enemmän tukemassa kuin luomassa hahmoa.

Uusi ja raaempi Bond koskettaa sitä osaa minussa, jonka mielestä on täysin normaalia ottaa hengiltä kaikki vastustajani. Olla tuntematta asian tiimoilta mielenliikutusta ja siirtyä vain kylmästi eteenpäin. Eräänlaista psykopatiaa ja kykyä iskeä sinne missä se eniten sattuu. Kuvailee oikeastaan aika hyvin uutta ja vaaleampaa Bondia ja se kiehtoo minua suuresti. Kyse ei ole enää jo kertaalleen piirretyst karrikatyyristä vaan jostain uudesta hahmosta. Toisaalta on tunnustettava, että pidin myös Dalttonista.

Elokuva ei kuitenkaan ole mikään mestariteos, ei oikeastaan millään osa-alueella. Kameratyöskentely on ehkä jotain sellaista mikä nousee ylitse muiden, mutta yksi se ei riitä nostamaan elokuvaa kovin korkealle. Viihdyttävä se joka tapauksessa oli ja katsoisin sen mielelläni toisenkin kerran.

Alun päätähuimaavat kamera-ajot olivat jotain sellaista missä ei normaalilla havantokyvyllä varustettua ihminen voi muuta kuin haukkoa henkeään. Kuvakulmat ja leikkaukset ovat kuin sevililaisen veitsitaistelun jäljiltä. Alussa pyrittiin selvästi samanlaiseen herätykseen kuin Casino Royalen alussa oli, mutta tässä mentiin halpaan. Alkuperäinen ajatus nopeampana ja komeampana ei ole kaksi kertaa parempi kuin alkuperäinen. Häkellyttävän alun jälkeen elokuva asettui paremmin kosketeltaviin jaksoihin. Niihin pystyi syventymään ja jopa huomioimaan yksityiskohtia jopa niin paljon, että moottoriveneen peräaalto aiheutti tunnekuohun. Se ei vain mennyt oikein.

Elokuvasta huokui nyt jälkeen päin ajateltuna musiikkimaailmasta tuttu ilmiö. Uusi artisti on tehtyt upean debyytin, vuosien kovan työn ja harjoituksen jälkeen. Levy-yhtiö yllättyneenä satumaisesta onnesta, päättää rahastaa uudella suosiolla ja tuo toisen albumin kauppoihin liian aikaisin. Tästä elokuvasta puuttui samankaltainen viimeistely kuin Casino Royalessa oli. Quantum of Solance oli hyvä, mutta se ei ollut samanlainen veitsen terällä kirjoitettu ja viimeistelty kokonaisuus kuin edellinen oli. Elokuva oli hyvä, mutta olisimme ansainneet jotain vielä parempaa.