Kauppalehden nettisivun keskustelupalstalla oli avaus, missä pohdittiin sijoittajan näkökulmasta osakkeiden arvonnousun ja osinkojen arvostusta. Kumpaa sinä arvostat enemmän, osakkeiden arvonnousua vai osinkoja? Minulla ei ole kirjoitusoikeuksia kyseiselle palstalle, enkä ole niitä hankkimassa, mutta luen ahkerasti sieltä päivän ajatuksia. Sillä joskus niistä oppii ja joskus ei.
Tuo kysymys oli kuitenkin herättelevä. Kumpaa minä arvostan omissa sijoituksissani, arvonnousua vai osinkoja? Salkkuni sisältää suorina omistuksina viittä eri kotimaista yritystä, joista ainoastaan Talvivaara ei maksa osinkoja. Tähän syynä on tietysti kaivoksen nuori ikä ja sen myötä tulevat epävarmuustekijät. Kaikki muut ovat kuitenkin "hyviä osingon maksajia" ja näistäkin ainoastaan Nokian historiaan ei kuulu korkea osinkotuotto. Itse asiassa vasta viime vuonna Nokian osinkotuotto nousi yli neljän prosentin.
Voi siis tulkita, että minun osakesalkkuni perustuu osingoille. Toisaalta kyseessä on vielä niin pieni salkku, että osakkeiden arvonnousuun on syytä myös paneutua. Tästä syystä minulla on Nokiat ja Talvivaarat, uskon niiden kurssien nousevan tulevaisuudessa vielä huomattavasti. Lisäksi Sammon ja Fortumin kursseissa on myös mielestäni nousuvaraa, joskaan ei ehkä yhtä paljoa kuin kahdessa edellä mainitussa.
Arvostan osinkoja siksi, että ne ovat "oikeaa" rahaa. Ne maksetaan minun tililleni, samalla kun pelkkä arvonnousun hyödyntämiseksi osakkeet olisi realisoitava. Tämä ei kuitenkaan sovi suunnitelmiini ja sulkee siksi itsensä pois vielä tässä vaiheessa. Realistinen suunnitelma onkin siis panostaa edelleen valitsemiini osakkeisiin ja kasvattaa omistusta niissä hitaasti. Minulla ei ole työkaluja, eikä kyllä uskallustakaan nopeisiin liikkeisiin pörssissä. Siksi pyrin rakentamaan varallisuuttani osinkojen kautta.
Ensi viikolla on tarkoitus julkaista uusi "arvauslista" ensi kevään hyvistä osingonmaksajista. Odotan, että TOP10 listalla on ainakin kolme omaa osakettani (Fortum, Nokia ja Sampo).
torstai 11. marraskuuta 2010
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
tiistai 9. marraskuuta 2010
Myrsky, lautapeli ja Hemingway
Ulkona on myöhäisen syysmyrskyn tuntua, tuulee ja sataa jotain märkää. Sen piti olla talvimyrsky, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. En osaa sanoa olevani hyvillään tai pahoillaan, myräkkä mikä myräkkä. Vaikka tietysti pidän tuollaisista, hankalista säätiloista. Varsinkin jos saa olla sisällä lämpimässä, kuuntelemassa tuulen puhaltamista.
Scotland Yard on hieno peli, sillä se pakottaa pelaajat miettimään. Siinä mielessä ehkä ainutlaatuinen lautapeli, vaikka todennäköisesti parempiakin on olemassa. Tuon minä kuitenkin omistan ja pääsin kokeilemaan sen pelaamista pitkän ajan jälkeen. Se oli aivan yhtä hauskaa kuin muistini kuvitteli. Suosittelen lämpimästi.
Kuuntelin yhden romaanin, Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Olen huomannut sen aikaisemminkin kirjaston äänikirjojen joukossa, mutta tartuin siihen vasta tänään. Nyt se on kuunneltu. En malttanut lopettaa kun tarina oli alkanut ja kirja on muutenkin varsin lyhyt romaaniksi. Sen voima ei ole kuitenkaan kadonnut minnekkään, vaan vangitsee kuuntelijan ja kietoutuu tämän mielen ympärille, hengittäen suolaista meren huurua kasvojasi vasten. Ehkä liioittelen, mutta se on hieno kirja. Kävi mielessä, että Hyrys Antin Uunissa on jotain samaa, mutta vain hyvin pieninä hitusina. Onko kyse nerouden valosta vai mistä, mutta Hemingwayn kirjassa sitä oli mitan täydeltä, enemmän kuin Uunissa.

lauantai 6. marraskuuta 2010
It's New Vegas baby!
Viime päivinä olen tuhlannut aikaani Uudessa Vegasissa eli Fallout: New Vegas pelin parissa ja nauttinut niistä hetkistä suunnattomasti. Kyseessä on uusin lisäys jo legendaariseksi muodostuneeseen Fallout pelisarjaan, jota olen aikaisemminkin pelannut. Perusmaisema on edelleen ydinsodan jälkeinen Amerikan Yhdysvallat ja on siksi hyvin tutun ja turvallisen oloinen, mikään ei ole muuttunut.Itse asiassa New Vegas onkin eräänlainen jatkumo edelliselle, Fallout 3:lle. Huolimatta siitä, että Washington DC on vaihtunut Las Vegasin uuteen tulemiseen eli New Vegasiin. Maisema on kuitenkin hyvin samanlaista, hiekkaista, raunioiden täyttämää jättömaata. Jonka asukit muistuttavat jättömaan asukkeja kaikkialla Suuren Sodan jälkeisessä maailmassa. Se tekee pelaajan elämästä tutun ja turvallisen, vaikka suuria yllätyksiä se ei onnistu aiheuttamaan. Suuri osa maailmasta on kuin unikuva pelin aikaisemmasta versiosta.
Minulle on jäänyt pelatessani käsitys, että kyseessä on eräänlainen toinen yritys. Steroideilla ruokittu tulkinta Fallout kolmosesta, mikä on samaan aikaan uskomattoman upea kokemus ja lievä pettymys. Erot näkyvät pienissä yksityiskohdissa, rakenteen säilyessä hyvin samankaltaisena. Tutkittavaa on enemmän, työkaluja on enemmän eli aseiden suunnittelijat ovat vahvistaneet mielikuvitustaan nitroglyseriinillä.
Toisaalta pitää kuitenkin muistaa, että peli ei ole pääasiassa päähänammuntakilpailu. Itse asiassa pelin pystyisi todennäköisesti pääsemään läpi lähes pelkästään puhumalla, mutta mutanttien paahtaminen liekinheittimellä on ehkä sittenkin hauskempaa.
Kirjoitin edellisestä versiosta aikaisemmin ja muistan yhä hyvin kuinka ahdistava kokemus metrotunneleissä hiippailu parhaimmillaan oli. En edelleenkään mene mielelläni niihin tunneleihin jos pelaan kyseistä peliä uudestaan. Toisaalta olen kokeillut pelissä sellaista pelitapaa, mitä en aikaisemmin ole kokeillut. Tuo on ehkä loistavin piirre koko pelisarjassa, se antaa pelaajalle mahdollisuuden pelata niin erilaisilla tavoitteilla.
Pääjuoni on olemassa, tuomassa turvaa jokaiselle pelikerralle, mutta sen ympärillä kulkee kymmeniä erilaisia sivujuonteita. Jättäen jälkeensä mielentilan, joka herättää kummastusta. Kuinka tuo oli mahdollista ja miksi en kohdannut sitä aikaisemmin?torstai 4. marraskuuta 2010
Hyrys Antin Uuni
Sain luettua loppuun viime vuoden Finlandia palkinnon voittaneen kirjan Uuni, jota takakansi kehuu aihetaan avarammaksi kirjaksi. Kirjan tarina pyörii hyvin pitkälle päähenkilön elämän ja ajatuksien ympärillä, hänen rakentaessa unelmiensa uunia. Vierastan kirja-arvosteluja ja yritän välttää sellaisen kirjoittamista tälläkään foorumilla, mutta ajatuksia tuo teos kuitenkin herätti.
Kirjan lukeminen kesti minulle kohtuullisen kauan, sillä halutessani pystyn nielaisemaan kirjan hyvinkin suurissa erissä ja nopeassa tahdissa. Varsinkin kun kirja on hyvin kirjoitettu ja tämä oli sellainen. Itse asiassa heti ensimmäisellä sivulla tuli tuttu tunne, että nyt pitelen käsissäni jotain mestarillista. Sillä Hyrys Antti osaa kiistatta kirjoittaa. Kirja oli kuitenkin siitä erikoinen ettei sen lukemiseen syntynyt pakottavaa tarvetta, kyse oli enemmänkin tarpeesta lukea kirjaa hitaasti ja pienin siemauksin.
En voi väittää perehtyneeni Päätalos Kallen teoksiin kovin syvällisesti, mutta hänen kirjoissaa on mielestäni jotain samaa. Kirjaa on lähes mahdoton ahmia, selata eteenpäin sivu kerrallaan ja yllättyä tarinan loputtua niin nopeasti. Kuuntelin Ihmisiä rakennustelineillä äänikirjana ja nautin kokemuksesta huomattavasti enemmän kuin miehen kirjojen lukemisesta ja minusta tuntuu, että Uunin pitäisi myös olla äänikirja. Kuvittelen, että se uppoaisi minuun ääneen luettuna paljon paremmin kuin paperilta luettuna.
Tasaisesti se etenee, ilman suuria huippuja ja syviä laaksoja. Tasaisesti kohti loppua, aivan kuin onnellinen elämä.
Kirjan lukeminen kesti minulle kohtuullisen kauan, sillä halutessani pystyn nielaisemaan kirjan hyvinkin suurissa erissä ja nopeassa tahdissa. Varsinkin kun kirja on hyvin kirjoitettu ja tämä oli sellainen. Itse asiassa heti ensimmäisellä sivulla tuli tuttu tunne, että nyt pitelen käsissäni jotain mestarillista. Sillä Hyrys Antti osaa kiistatta kirjoittaa. Kirja oli kuitenkin siitä erikoinen ettei sen lukemiseen syntynyt pakottavaa tarvetta, kyse oli enemmänkin tarpeesta lukea kirjaa hitaasti ja pienin siemauksin. En voi väittää perehtyneeni Päätalos Kallen teoksiin kovin syvällisesti, mutta hänen kirjoissaa on mielestäni jotain samaa. Kirjaa on lähes mahdoton ahmia, selata eteenpäin sivu kerrallaan ja yllättyä tarinan loputtua niin nopeasti. Kuuntelin Ihmisiä rakennustelineillä äänikirjana ja nautin kokemuksesta huomattavasti enemmän kuin miehen kirjojen lukemisesta ja minusta tuntuu, että Uunin pitäisi myös olla äänikirja. Kuvittelen, että se uppoaisi minuun ääneen luettuna paljon paremmin kuin paperilta luettuna.
Tasaisesti se etenee, ilman suuria huippuja ja syviä laaksoja. Tasaisesti kohti loppua, aivan kuin onnellinen elämä.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Luvut kadoksissa
Jenkeissä äänestettiin viime yönä ja tuloksia on tippunut aika hyvin, itse asiassa koko tulos on jo selvä. Republikaanit voittivat edustajainhuoneen ennätysluvuilla, itse asiassa demokraatit eivät ole hävinneet yhtä murskaavin numeroin sitten vuoden 1938. Senaatissa sen sijaan demokraatit onnistuivat säilyttämään enemmistönsä, vaikka republikaanit ottivat isoja voittoja myös niissä vaaleissa.
Tapahtumia seuranneille vaalitulos ei ole suunnaton yllätys, vaan on itse asiassa aika selvä. Demokraatit tiesivät häviävänsä edustajainhuoneessa jo hyvän aikaa sitten ja heidän energiansa meni senaatin säilyttämiseen. Tässä on onnistuttu, joten kyse on eräänlaisesta torjuntavoitosta. Molempien huoneiden menetys olisi ollut merkittävä takaisku Obamalle, mutta nyt tilanne on jollakin tavoin siedettävä. Uskoisin..
En valitettavasti ole saanut selvitettyä, oikeastaan minkäänlaisia lukuja, teekutsuryhmittymän tuloksista. Hesarin otsikko tietää kertoa heidän rynnineen, mutta iloisesti jättää luvut kertomatta. Ei se ole ilmeisesti helppoa sielläkään suunnalla. No oli miten oli, minua ne luvut kiinnostavat siitä syytä, että niiden avulle selviäisi kuinka riippuvainen republikaanit (GOP) tulevat olemaan "ulkopuolisesta" ryhmittymästä. Näkemyserot ovat kuitenkin aika merkittäviä itse puolueen ja oikean äärilaidan edustajien välillä. Sisäinen ristiveto on aina pahasta puolueen kokonaiskannatukselle ja sitä olisi hauska spekuloida hieman ennakolta.
Muuten homma taitaa olla nyt aika seis lätäkön toisella puolella ja on vaikea kuvitella, että maan asiat lähtevät oikeasti rullaamaan eteenpäin. Eivät ainakaan suurien ja merkittävien asioiden osalta, mikä tarkoittaa Obaman suurien suunnitelmian murenemista. Hänen suurimmaksi saavutuksekseen saattaa jäädä terveydenhuollon uudistaminen sosiaalisempaan suuntaan.

maanantai 1. marraskuuta 2010
Päivän lööpit
Tänään oli taas se päivä vuodesta kun demokratiaa ja tasa-arvoa juhlittiin kotimaiseen tapaan eli viime vuoden verotiedot on taas kaikkien tiedossa. Käytännössä meinaa tietysti sitä, että vain rikkaat ja kuuluisat pääsevät nauttimaan julkisuudesta. Minun verotulot nyt eivät kiinnosta ketään muuta kuin verottajaa ja minua itseäni.
Suurimman päivälehden suurin lööppi tätä kirjoittaessani on Sofi Oksasen tienistit. Neiti(?) Oksanen on kymmenkertaistanut tienistinsä ja siitä ansiosta on päivän pääuutisia. Minusta suurempi uutinen hänen tapauksessaa on enemmänkin se, ettei hän ole tienannut kirjoillaan yhtään enempää. Kyseessä on kuitenkin yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita, joten sitä taustaa vasten tulojen jääminen alle puolen miljoonan on aika heikkoa. Tosin suurin kansainvälinen huomio taitaa kuitenkin ajoittua vasta tälle kuluneelle vuodelle ja sen mukaiset tulot näkyvät vasta ensi vuonna, jos näkyvät.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)