Lukuhaasteen muodonmuutos

Edellinen yritys kirjoittaa lukuhaasteesta jätti jälkeensä aika ikävän ulkoasu, joten poistin koko kirjoituksen. Varsinkin kun en ollut mitenkään erityisen tyytyväinen koko listaukseen. Joten, teen siitä uuden ja hieman oman versioni, poimimalla vain joitakin kohtia joista minulla on aidosti jotain kirjoitettavaa.

Luen mielelläni joten siksi en voi mitenkään muistaa mitä kaikkea olen elämäni aikana lukenut. Sivuja on joka tapauksessa ainakin kymmeniä, jos ei satoja tuhansia. Minulla saattaa mennä kuukausia, joskus vuosiakin etten tule lukeneeksi oikein mitään, mutta sitten taas huomaan itseni kirjan äärestä, lukemassa. Tällä hetkellä luen Max Hastingsin kirjaa Winston Churchill - Sotavuodet 1940 - 1945 jonka ostin alennusmyynnistä. Perusteluni olivat yksinkertaiset kirjaa ostaessa, sitä selatessani totesin, että mikäli löydän kirjasta kaksi kertaa Hitlerin ja Churchillin nimet, oli kirja hintansa väärti. Maksoin siitä kuusi euroa.

Jack Kerouacin omaelämänkerrallinen kirja Matkalla on sellainen joka sopisi useaan kohtaan (1, 2, 6 jne). Minulle se on kuitenkin merkityksellinen siitä syystä, että sitä suositteli minulle ihminen, jonka tulen muistamaan koko elämäni. Siihen sekoittuu ihmistä kohtaan tuntemani tuntemukset ja se tosiasia, että kirja on aidosti puhdas klassikko. Suosittelen sen lukemista, sillä elokuvassa siitä on imaistu kaikki raaka tunne, joka tekstin kautta välittyy.

Antti Hyryn Uuni on hidas, verkkaisen miehen harkitseva ja rauhallinen kirja. Se kuljettaa mukanaan toiseen maailmaan, jossa elämästä on riisuttu kaikki ylimääräinen. Noin kirjoittaa ihminen, joka keskittyy vain yhteen asiaan kerrallaan. On minusta palkintonsa arvoinen, joskaan ei taatusti ole suurten massojen suosikki. En tiedä miksi, mutta näen kirjan tekstin hyvin vahvasti mielessäni elokuvana, hiljaisena kuvauksena päämäärän saavuttamisesta.

Olen lukenut useita yli 100 vuotiaita kirjoja, joten Herodotuksen nimeäminen tuntui jo ensimmäisellä kerralla hieman brassailulta. Se tuli kuitenkin ensimmäisenä mieleni, joskaan ei missään nimessä ole suosikkini. Eikä sillä, että sellaista osaisin oikeastaan edes nimetä. Herodotuksen kirja on kuitenkin merkittävä ja lukemisen arvoinen jos historia kiinnostaa. Siitähän kaikki alkoi.

Kirjatrilogiaa valitessa väistin tietoisesti Tarua sormusten herrasta, joka on niin ilmetty valinta. Olen tuollainen. Dan Simmonsin Hyperion saaga on kuitenkin juuri sellaista avaruusoopperaa josta pidän suunnattomasti. Sitä lukiessani olen liikuttunut ehkä enemmän kuin monen muun kirjan äärellä ja se on edelleen mielestäni upea kirja. Joskin toki hieman menettänyt tenhoaan parin, kolmen lukukerran jälkeen. Minuun se kuitenkin puri ja jätti jälkensä.

Runokirjat ovat minulle vaikeita. En vain jotenkin saa niistä otetta ja epäilen etten vain ymmärrä niitä. Keatsin runoista oikeasti ymmärrän vain yhden leppoisan rallatuksen, joka ei historian sivuilta juuri löydy. Abu Nuwasin suomennettuja runoja olen lukenut ehkä eniten, sillä pidän niiden leikkisyydestä ja aihepiiristä. Elämä on riemukas.

Lapsuudestani muistan lukuisia kirjoja, Ronja ryövärin tytär, Upponallet, Jules Vernen kirjat ja lukuisat, lukuisat muut. Ehkä eniten minuun on vaikuttanut juuri tuo Jules Vernen Kahden vuoden loma-aika, josta tietyllä tavalla haaveilen yhä edelleen.

Yhdenkään kirjan lukeminen ei ole nolottanut minua ja olen lukenut useita, jotka nolostusta monelle aiheuttavat. En siksi pysty nimeämään mitään sellaista, joka minua nolottaisi. Olen lukenut kovaa pornoa, satuja kuin bensa-asemaromaanejakin. Kaikissa niissä on ollut jotain mikä minua on kiinnostanut ja siksi kait en ole nolostunut. Sitä paitsi, eikö kirjallisuus ole juuri sitä varten, että voi vapaasti kohdata asioita, joita ei muuten pysty kohtaamaan?

Väinö Linnan Sotaromaani oli sellainen minkä ostin heti julkaisemisen jälkeen, mutta odotin sen lukemista useita vuosia. En vain halunnut tarttua siihen heti, sillä halusin säästää sen myöhemmäksi. Odotin oikeaa hetkeä tai tunnetilaa, sillä pidän kovin hyvin kirjoitetuista sotakirjoista. Sellaisista jonka Sotaromaanin tiesin olevan. Rauno Lehväslauho kirjoittaa parhaimmillaan myös hyviä sotakirjoja, joista Panssarisotaa on esimerkki, mutta myös paljon puhdasta kuraa. Siis sellaista räiskeromantiikkaa, joka uppoaa untuvatäkkitaistelijoihin. Väinö Linna oli sen yläpuolella, korkealla.

Hemingway on ollut minulle tärkeä kirjailija ja kävin läpi oman Hemingway kauteni, jossa luin kaikki hänen kirjansa. Se jätti jälkensä, joita korjaan kirjoitustyylissäni edelleen. Imitointi on tietysti ihailun osoitus, mutta tunsin lopulta kadottaneeni jotain omaa ja pelästyin sitä hieman. Kirjoitustyylini on aina ollut minulle tärkeä asia, pystyn mielestäni kirjoittamaan parhaimmillaan erittäin hyvää tekstiä. Ennen kaikkea omaa tekstiä, mutta tuo kausi vei sitä suuntaan jossa en aina tunnistanut itseäni.

Stieg Larssonin Millenium trilogia täyttää myös useita kohtia listalta, mutta on minulle iloinen yllätys. Luen hieman vältellen kirjoja joista kohistaan, mutta tämä oli kohinansa arvoinen. Ei mitään maailmanhistorian parasta, mutta ehdottomasti keskiarvon yläpuolella. Sellaisenaan siis päätä korkeammalla kuin suurin osa muusta paperille työstetyistä kirjainjonoista. Sellaista mitä mihin minä en koskaan pysty.

Tuntemuksia

Pienet asiat tuovat mukanaan suuria tuntemuksia. Vaihdoin auton vasemman jarruvalon, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt ja tunnen nyt itseni hieman voittajaksi. Naurattaa toki minuakin tuollainen, mutta mikäs tässä. Auto on nyt hieman yli 100.000 ajettu ja olen miettinyt sen vaihtamista.

Auto sinällään on ihan hyvä, joskin siihen on ilmestynyt pikkuvikoja. Vakionopeudensäädin ei toimi ja vasemman ajovalopesurin kansi on lähtenyt kävelemään. Lamppujakon olen vaihtanut tämän vuoden puolella nyt kolme kappaletta, joten se alkaa olla jo hyvin hanskassa. Mutta kuinka se pesurin kansi onnistuu on vielä aika lailla hämärän peitossa. Ihminen senkin toki vaihtaa, joten kyllä varmasti senkin pystyisi itse vaihtamaan.

Sitä pistää miettimään, että mitä minäkin lopulta elämältäni haluan tai ylipäätään siinä saavutan. Mikä olisi se asia joka tekisi yksilön onnelliseksi ja tyytyväiseksi?

Lyhennysvapaata elämää?

Aikaisemmin viikolla pankit tarttuivat samankaltaiseen julkisuustemppuun kuin S-ryhmä onnistuneesti jo hieman aikaisemmin. Lanseerattiin uudelleen suurella rummun pärinällä jo olemassa oleva mahdollisuus, kuinka pitää asuntolainastaan lyhennysvapaata. Olen siinä uskossa, ettei tämä ole mikään uusi ominaisuus.

Joka tapauksessa asia herätti myös minut miettimään, että kannattaisiko siihen todella tarttua. En ole tehnyt matematiikkaa tästä, mutta vuoden lainanlyhennykset ovat loppujen lopuksi ihan merkittävä summa rahaa. Mitä jos sijoittaisin nuo rahat jonnekin, jossa ne tuottavat enemmän? Olisiko se mahdollista ja loppujen lopuksi olisiko se kannattavaa? En tiedä, mutta ajatuksena mielenkiintoinen leikki, jota ehkä pitää pohtia syvemmälle.

Kyseessä siis ei missään nimessä ole ilmaista rahaa, mutta näillä koroilla huomattavan halpaa rahaa kuitenkin. Jos sen saa tuottamaan hintaansa enemmän, niin silloinhan se kannattaisi tehdä noin, eikö?

Hyöty toisaalta tuskin on mikään kovin merkittävä, joten en tiedä onko se edes vaivansa väärti. Kulutukseen sitä ei tietenkään kannattaisi laittaa, jos asiaa ajattelee puhtaasti oman kukkaronsa kautta. Yhteiskunta tietysti kiittäisi kulutuksesta, mutta velaksi eläminen on trendi johon kannattaisi osallistua vain harkiten, enkä tuota harkintaa ole vielä tehnyt.

__

Omaksi muistiinpanoksi:

- Alice Schroeder, The Snowball
- Roger Lowenstein, Buffett
- Benjamin Graham, The Intelligent Investor
- Darrell Huff, How to lie with statistics

Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632 (lukukokemuksesta)

Luin pitkästä aikaa kirjan, edellisestä on aikaa useampi kuukausi ja se oli muistaakseni toisen maailmansodan fiktiota. Tällä kertaa lukuvuorossa oli marraskuun heräteostos Kotkan Prismassa; Mirkka Lappalaisen Pohjolan Leijona, Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632.

Olen ymmärtänyt, että kyseessä on viime vuoden Tieto-Finlandia paalkinnon voittaja ja ymmärrän kyllä miksi tuo kirja palkinnosta on kisannut. Se on hyvin kirjoitettu, oivaltava ja näköalaa tarjoava kirja Ruotsin valtion ja Pohjoismaisen byrokratian syntyyn.

Tietysti Ruotsi on maana vanhempi, mutta kaiketi valtio perustuu rakenteidensa eli byrokratian varaan. Siihen, että maa ei häviä kartalta kuninkaansa mukana, eikä ole enää sidottu johtajansa elämänlankaan. Kustaa II Aadolf perusti valtion, puhalsi henkiin hallintomuodon joka sykkii omaa elämäänsä ja kantaa selässään koko Ruotsin. Suomea ei ollut olemassa, oli pelkkä Ruotsi jonka rajat ulottuivat Venäjän rajaan saakka.

Odotin kirjaa lukiessani, että koska pääsemme suuriin sotaseikkailuihin. Miten sodankäynti koki murroksen ja kuinka uusi tapa taistella mahdollisti verisen valloitusretken Saksassa. Osuus tuli, mutta se olikin vain pieni lopputulema, tulos siitä miten Ruotsi rakennettiin. Kirja kertoo byrokratian syntyhistorian, miksi, kenen toimesta ja millä tavalla byrokratia sai alkunsa. Lappalainen avaa lukijansa eteen maailman joka on murroksessa, tilanteessa jossa vanha heimoyhteiskunta ei ole enää riittävä. Hän opettaa huomaamatta; kertoo miksi byrokratia on valtioiden luusto.

Kirja ei ole jännittävä, se ei ole kiehtova, eikä tempaa mukaansa matkalle kohti suuria tuntoja. Se on kuitenkin hyvin kirjoitettu, rytmikäs kertomus joka aidosti opettaa lukijaansa ymmärtämään toisenlaista maailmaa. Tämä ei ole satunnaiselle lukijalle. Se on lukijalle, joka arvostaa mahdollisuutta tutustua ensiluokkaisen opettajan avustuksella johonkin sellaiseen, mikä harvoin herättää intohimoja.

Stallhagen Historic Beer 1843

Maistoin viime viikonloppuna yhtä maailman vanhinta olutta, näin ainakin markkinointikieli minulle kertoo. Kyseessä on ahvenanmaalainen Stallhagen panimon entistämä olut, jota löydettiin meren pohjasta muutaman pullon verran.

En ole mitenkään erityinen oluen ystävä, mutta juon kyllä mielelläni olutta hyvässä seurassa ja toisinaan ilmankin hyvää seuraa. Suurin ongelma on kaiketi se oluen perusmaku, joka ei mielestäni ole erityisen miellyttävä. Karvaus kaiketi saa minun suussani reaktion joka ei ole miellyttävä.




Oluen teko on melkoisesti muuttunut 170-vuodessa ja sitä myötä myös oluen maku. Tästä vanhuksesta puuttui modernille oluelle tyypillisiä ominaisuuksia tai ainakin minun suussani ne oli kutistettu minimiin. Jos avaan jääkaapista pullon ja juon sen on ensimmäinen maku yleensä tuollainen pistävä karvaus. Tästä se puuttui lähes kokonaan. Stallhagen historic beer oli erittäin helppo juotava, aivan kuin olisi juonut jotenkin väljähtänyttä olutta. Ei.. tuo on väärin sanottu, sillä se ei missään nimessä maistunut väljähtäneeltä.

Budweiser on mielestäni kaikessa helppoudessaa erittäin hyvä olut. Se on sellainen mitä voi juoda melkein kuin vettä, joka on eräänlainen taidonnäyte sekin. Amerikkalainen Bud sopii suuhun kuin suuhun, kaikki saavat sen alas, eikä se karvastele varmaan kenenkään suussa varsinaisesti pahalta. Tässä historiallisessa oluessa oli jotain hyvin samankaltaista helppoutta. Maku oli pehmeämpi, mutta samalla monipuolisempi kuin Bud.

Vaahto oli jotain sellaista mitä kunnon oluen vaahdon pitääkin olla. Samettista, pehmeää ja kestävää. Tuopillinen kuohui näyttävästi eikä se tahtonut tasaantua ollenkaan; näen sieluni silmin kuinka tuopin päältä on aikoinaan puhallettu enimmät vaahdot menemään.

Erikoinen kokemus juoda jotain sellaista mitä kauan tomuksi muuttuneet ihmiset ovat juoneet ja maistaneet. Tuntemus on yhteenkuuluvuuden tuntu ihmisiin ja siihen miltä elämä on maistunut heidän kielellään.

Olut oli hyvää. Hieman kalliin puoleista, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Ottaisinko säännölliseen kulutukseen? Ehkä, mutta mitään suur juomaria ei minusta tälläkään oluella saisi.

Internet gold

Wow..

Liberté, Egalité, Fraternité.

Olen surullinen ja vihainen. Miten kukaan voi oikeuttaa väkivallan sillä, että mielipide sovi omaan ajatusmaailmaan? En voi käsittää miksi pitää turvautua väkivaltaan keinona lievittää omaa tuskaa siitä, kuinka muut ihmiset ovat eri mieltä kanssasi.

Uskonto on mahtava voima, sen nimissä on tehty maailman historian suurimpia tekoja, mutta kuinka moni niistä on perustunut väkivaltaan. Murhaan ja silmittömään raivoon sitä kohtaan, mihin itse ei usko. Usko johonkin, mitä ei voi todistaa, antaa voimaa ja oikeuttaa tekoihin joita ei voi muuten perustella. Uskon sen olevan oikein. Usko oikeuttaa tekoni. Olen maallisen tuomiovallan yläpuolella. Jumalainen totuus.

Mistä tuo kertoo? Omasta riittämättömyydestä, siitä ettei pysty rationaalisesti perustelemaan tekojaan edes itselleen. Itsepetosta. Kyvyttömyyttä ajatella oman mielen ulkopuolella. Miten on mahdollista, että muut olisivat oikeassa ja minä väärässä?

Uskonto on tietämättömyyttä, evolutionaalinen keino taistella todennäköisyyksiä vastaan. Se on tuonut ihmiselle voimaa ja tahtoa selviytyä tilanteissa, joissa pelkkä logiikka ei enää riitä. Sokea usko johonkin mikä on mahdotonta. Se on vaarallista.

Tietämättömyyttä vastaan tulee taistella tiedolla. Muuttaa usko tiedoksi. Kuinka elämän voi muuttaa paremmaksi pyhien tekstien sijasta oppikirjan avulla. Antaa ihmisille tieto ja työkalut pureutua ongelmiinsa itse, eikä purkaa turhautumista vihan ja väkivallan kautta.

Me olemme ajassa, jossa sokealla uskolla ei ole enää tarvetta. Olemme ihmisiä, tasavertaisia toistemme edessä. Vapaus, tasa-arvo, veljeys.