Kävin tekemässä elämäni ensimmäisen vaellusretken, mikä päättyi Raatteen vartiomuseon pihalle. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa siitä, mutta se antaa hyvän käsityksen niistä tunnelmista jotka minulle oli saavuttuani pihalle ja tietäen, että voin riisua rinkan selästä ja siirtyä nukkumaan lakanoiden väliin. Museo oli hyvin koskettava kokemus. Pieni pala mennyttä maailmaa ja kapea näkökulma siihen millaista elämä on ollut suursodan syttyessä pohjoisen erämaahan.

Käytin sen päivän istumalla museon portailla ja lukemalla kirjaa Raatteentien taistelusta. Tuosta ihmisiän takaisesta käännekohdasta, joka osaltaan rakensi itsenäisen Suomen kohtaloa. Kirjana minulla oli Mika Kuljun kirjoittama Raatteen tie - talvisodan pohjoinen sankaritarina joka on helppolukuisempi kuin muutama muu aiheen klassikko kirja. Oikeastaan vasta tuota lukiessani minulle valkeni kuinka täpärällä kaikki lopulta oli, pieni kohtalon töytäisy toiseen suuntaan olisi aiheuttanut dramaattiset seuraukset. Sillä kertaa oli kuitenkin tähtiin kirjoitettu, että Raatteentiestä tulisi 7000 - 9000 Neuvostosotilaan viimeinen leposija. Jotain käsitystä saa siitä, että 20 kilometrin matkalle laskettuna on kuollut sotilas noin kahden metrin välein.

Kirja oli hyvä ja perusteellinen. Se pureutui taisteluun syvällisesti, mutta niin selkeällä tavalla, että tapahtumien seuraaminen oli helppoa. Varsinkin etu- ja takakansien kartat antoivat hyvän käsityksen siitä, miten tapahtumat toteutuivat.

Mukaan oli mahdutettu myös lukuisia sattumuksia ja omakohtaisia kertomuksia, jotka kevensivät kirjan tekstiä huomattavasti. Kevennys on tietysti hieman hankala sana, sillä kyse on kuitenkin sodasta ja sotatapahtumista.

Pidin myös kirjoittajan tavasta tuoda esille muita asiaan pureutuvia teoksia, sillä se synnyttää halun lukea aiheesta yhä syvällisemmin ja ohjaa heti oikeille jäljille. Minua ainakin kiinnostaa etsiä jostain käsiini Hjalmar Siilasvuon vuonna 1940 kirjoittama Suomussalmen taistelut.

Tahtoisinko oman divarin?

Käydessäni Jyväskylässä tein saman havainnon kuin muutama muukin kirjoista pitävä kulkija, Päijänne Antikvariaatti on myynnissä.

Kauppa on yksi niistä harvoista kohteista joissa käyn käytännössä aina kun pääsen siellä suunnalla liikkumaan. Siitä on muodostunut eräänlainen tapa ja lähes aina sieltä on jotain kotiin viemistä. Viime viikon reissu olikin erikoinen, sillä en ostanut mitään. Vaikka näyteikkunassa ollut opaskirja kotimaisen tupakan kasvatukseen olikin kiinnostava.

En malttanut olla katsomatta mitä yritys on syönyt sisäänsä, sillä harvoin tulee vastaan oikeasti kiinnostavien yrityksien myynti-ilmoituksia. Pikaisella vilkaisulla Antikvaarinen kirjakauppa Päijänne Antikvariaatti Oy on tehnyt hyvin tasaista, vaikkakin pientä tulosta. Liikevaihdon pyöriessä 150,000 - 160,000 euron tietämillä ja tuloksen ollessa noin 10,000 euroa vuodessa. Luvut eivät missään nimessä ole mitään päätähuimaavia, mutta toisaalta tasaisuudelle pitää antaa iso plussa. Tuollaisella kyllä elättää itsensä vaikka mitään suureellisia suunnitelmia ei saakkaan toteutettua. Oma ajatukseni on, että yrityksen liikevaihtoa voisi saada nostettua muutamalla prosentilla aika yksinkertaisillakin tempuilla, mutta toisaalta eihän minulla ole mitään käytännön kokemusta divarin pyörittämisestä. Lue, että saatan olla väärässäkin.

Haluaisinko minä sitten käytännön kokemusta divarin pyörittämisestä? En oikeastaan tiedä. Ei se missään vaiheessa ole ollut mikään unelma, mutta tässä vaiheessa pitää olla avoin uusille mahdollisuuksille. Ja kuten aikaisemmin kirjoitin, niin tasaisuudelle pitää antaa jotain arvoa.

Leppoinen olut

Taisin juoda eilen elämäni ensimmäisen Budweiser oluen tai jos se oli toinen, niin ensimmäistä en muista. Olen tavallaan mainoksen uhri sillä muistan hyvin erään legendaarisen mainoksen kyseiseltä panimolta ja tietysti lukuisia product placement spotteja eri medioista. Viimeisin on tietysti futiksen MM-kisat joissa Budweiser on yhtenä pääsponsorina. Sponsorisopimuksen ansiosta tuota olutta on tuolla meikäläisen lähikaupassa ja sieltä minä yhden 6-packin ostin.

Yhden tölkin juotuani olen kieltämättä hieman hämmästynyt miten helppoa juotavaa se todella oli. Lukuisia kertoja on haukutta ettei siinä oluessa ole yhtään sielua, mikä tietysti pitää tavallaan paikkansa ja kuinka se on enemmän riisiolutta kuin oikeaa olutta. En viitsi ottaa kantaa tuohon sen syvällisemmin, sillä olen niin harrastelija oluen kanssa etten edes esitä muuta.

Oluen juonnin jälkeen suuhun jää hyvin helposti joko karvas tai tunkkainen jälkimaku. Se on kaiketi sitä oluen sielua mistä minua viisaammat puhuvat, mutta minusta se on mausta riippuen usein aika pahan makuista. Ehkä suurin ongelma minun ja oluen suhteessa on juuri tuo jälkimaku jota ei nielaisemalla saa katoamaan. Ei saa kuitenkaan käsittää väärin, sillä en minäkään olutta väkisin juo. Niin suurista asioista ei tässä kuitenkaan puhuta.

Huomasin kuitenkin eilen suuta makustelessani havahtuvan siihen, että kitalaesta puuttui lähes täysin oluen tuoma karvas maku. Sitä ei ollut. Mietin muutaman hetken ajan mihin se oli kadonnut ennen kuin osasin yhdistää Budweiserin ja kadonneen jälkimaun. Onko kyse sitten juuri tuosta kun puhutaan helposta oluesta vai mistä, mutta olin asiasta joka tapauksessa aika yllättynyt. Tavallaan ymmärrän myös hyvin miksi amerikkalainen olut on niin suosittu. Se ei vaadi sen suurempaa opettelemista vaan sitä voi oikeasti juoda kuin janoonsa. Ei oikeastaan hullumpaa kesäolutta.

Käsiensä jäljet

Fyysisessä työssä keskellä kaikkein kuuminta kesää on jotain kumman tyydyttävää. Ne kuumana tippuvat hikipisarat ja se suolainen tuska on jotain mitä ei muulloin saa. Parasta siinä on tuloksiensa näkeminen ja tieto siitä, että on saanut jotain aikaiseksi.

48 h ylimääräistä.

Joku on lisännyt minun kalenteriini kaksi ylimääräistä päivää, enkä ole täysin perillä miten se on mahdollista. Olin nimittäin jo täysissä voimissa viettämässä lauantaita kunnes tajusin, että tänään on vasta torstain. Sekin piti vielä erikseen tarkistaa kalenterista, sillä olen edelleen aivan varma siitä lauantaista. Kummallista, mutta minkäs teet. Taistelu tutkainta vastaan on aika turhaa tässä asiassa.

Joka tapauksessa minulla on nyt liikaa aikaa enkä ole varma mitä tekisin. Jotain voisi varmasti keksiä, mutta se odottaa vielä itseään. Arkiaskareita nyt ainakin, mutta ei niihin voi käyttää 48 tuntia. Ainakaan minä en halua käyttää.

Sain postissa hetki sitten lakikirjan. Bongasin netistä erään antikvariaatin pitäjän blogin, joka lupasi tupla alennuksen kaikille lukijoilleen. Sen seurauksena tilasin itselleni kopion Hammurabin lakikirjasta tuntuvalla 36 % alennuksella. Maksoihan se edelleen aika paljon, mutta onpahan taas jotain jännää luettavaa.

Kirjojen ostamista pitää kyllä kuitenkin taas rajoittaa. Siihen menee liian helposti liian paljon rahaa, sillä kiinnostavat kirjat eivät tästä maailmasta lopu. Varsinkin kun kiinnostuksen kohteet ovat niinkin laajalle levinneet kuin allekirjoittaneella.

Pallon pyöritystä ja värikkäitä maisemia

Kohta alkaa Saksan ja Argentiinan peli mistä tulee varmasti yksi kisojen klassikoista. Eilinen myöhäisillan peli Uruguay ja Ghana sen sijaan on yksi kaikkien aikojen otteluista ja henkilökohtaisesti listaan sen samaan kategoriaan kuin Liverpoolin nousu Mestareiden Liigan finaalissa joskus pari vuotta sitten. Uskomatonta draamaa ja todella suuri sääli Afrikan mantereen puolesta.

Siinä missä sympatiseeraan täydellä sydämellä Paraguain, Uruguayn ja Argentiinan joukkueita, olisin halunnut nähdä Ghanan pelaavan mitalleista. Niin ei kuitenkaan ollut kirjoitettu tähtiin, mutta tapa millä se selvisi oli uskomatonta draamaa. Ei kukaan osaisi tuollaista kirjoittaa etukäteen valmiiksi. Jatkoajan viimeinen pelitilanne on Ghanan rangaistuspotku, joka menee ylähirren kautta katsomoon. Lopuksi Ghana epäonnistuu myös rankkarikisassa ja sankarit kyynelehtivät.

Pähkäilen kävisikö piipahtamassa vielä rannalla ennen kuin istuttaisin itseni sohvalle. Ihan vain kääntymässä, sillä peli alkaa kuitenkin vähän yli tunnin päästä. Ehkä toisella kertaa sitten. Muutenkin kyllä tekisi mieli vuokrata auto ja käydä uimassa.

Kävin myös piipahtamassa serkkulikan kanssa Suomenlinnassa ja tuli pällisteltyä vaikka mitä. Tai oikeastaan ei mitään ihmeellistä. Kunhan kuljettiin eteenpäin ja katsottiin maisemia. Otin sieltä muutaman kuvan, mutta ei niistä kovin paljoa enempää.

Olen muuten löytänyt itselleni hyvän vaihtoehdon purjeveneeksi. Minusta hai-vene on ehkä kaunein purjevene maailmassa, mutta en haluaisi sellaista itselleni ainoaksi purjeveneeksi. Se ei oikein vastaa sitä mitä haluaisin purjeveneeltä ja siksi en koe realistiseksi, että sellaisen itselleni ostaisin.

Ruotsalainen Albin Vega on enemmän sitä mitä haluan. Merikelpoinen, turvallinen ja helposti yksin purjehdittava vene. Pieni ja vanha se tietysti on, mutta vaikuttaa kohtuullisen edukkaalta. Sellaiselta mihin voisi kiintyä oikein kunnolla ja tietää, että se kyllä vastaa huutoon jos siihen leikkiin ryhdytään.

Lyhyesti vielä pizzeria Nikolaista, joka löytyy Suomenlinnan eteläkärjestä ravintola Walhallan kanssa samasta paikasta. Tilasimme sekä Russian että Quatro Stagioni pizzat, mutta pyysimme leikkaamaan valmiit pizzat kahtia. Siis siten, että kummallakin oli lautasellaan kumpaakin pizzaa yhden sijasta. Hemmetin fiksu veto, sillä varsinkin Russian oli niin stydy, että puolikas sitä oli ihan tarpeeksi. QS oli selvästi kevyemmän makuinen ja komppasi venäläistä tyylikkäästi.

Minulla ei ole aavistustakaan oliko ALV:n alennus siirtynyt suoraan pizzojen hintaan (tuskin), mutta olen silti kokonaisuuteen oikein tyytyväinen. Pizzat olivat laadukkaita, aineksissa ei oltu kitsasteltu ja ne oli hyvin rakennettuja. Henkilökunta oli ystävällistä ja vaihtorahan kanssa sattunutta kömmähdystä pyydettiin oikeasti anteeksi. Fiksu paikka ja menisin toisenkin kerran.