Tuuli ja maisema.

Kävin tänään Porkkalanniemessä tai ainakin siellä suunnalla. Aivan niemen kärkeen en ole mennyt oikeastaan koskaan, sillä käännyt aina, nyt jo tavan mukaan, liian aikaisin. Päädyn luotsiaseman aidan viereen, jossa on kolmelle autolle parkkipaikka. Levennys kaiketi hieman parkemmin sanottuna, mutta saa siihen auton parkkiin.

Väistelin taas vesilammikkoa, joka muodostuu levennyksen painanteeseen. Siihen kohtaan mihin auton etuovi aukeaa kun sen keula osoittaa tielle päin. Ei se syvä ole, mutta hieman harmillinen jos ei ole varautunut. Minä olin.

Tuuli ja maisema. Niitä minä kaiketi tuolta tällä kertaa olin hakemassa. Tiesin, että lännestä lähestyi sadetta ja halusin käydä katsomassa kuinka se vyöryi lähemmäs. Yksittäisiä kuuroja, eikä se ollut mitenkään suurempi, mutta näyttävän näköistä yhtä kaikki.

Näin myös jotain niin tuttua, että tunsin pienen kosketuksen sisälläni. Haahkoja. Meren lintuja. Iloitsemassa keväästä ja käyvän soitimella. Jokin niissä linnuissa vain puhuttelee minua, ehkä se on se silhuetti tai ne muistot joita haahkoihin liitän. Niissä on kuitenkin jotain ylvästä tavalla, joka uskoakseni löytyy vain merilinnuista.