Ystäväni V kysyi aikaisemmin minulta, mikä teki John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlasta mestariteoksen, enkä minä kertonut mitään todellista. Pyörittelin ajatuksia, sanoja, ja vertasin Hemingwayn tekstiin. En osannut siinä tilanteessa kertoa mikä sen ero on, enkä ole täysin varma osaanko sitä eritellä tälläkään kertaan.
Todennäköisesti kyse on pienistä asioista, joilla on monumentaalinen vaikutus. Siitä kuinka teksti soljuu eteenpäin, miten henkilöt muuttuvat lihaksi ja luuksi. Kuinka pilkku, herättää lauseen tyhjyydestä, ja nostaa sen esille. Heikkouksien puute. Sitä kaiketi todellinen taidokkuus on, kun huomio ei kiinnity mihinkään muuhun kuin itse tarinaan joka kannattelee mielikuvitusta ja saa mielen janoamaan lisää kuin kuivaksi käpertynyt taulusieni.
Katselin ensimmäisen jakson Mad Men sarjaa ja olen tyytyväinen. Se on juuri niin hyvä kuin olen nämä vuodet ajatellut sen olevan, ihmetellyt kuinka se jäi minulta aikoinaan katsomatta. Tai tiedänhän minä. Alkujaan sarja tuli niin älyvapaaseen aikaan, ettei sitä katsonut kukaan. Ehkä kyse oli tupakoinnista tai telaketjufeministin päähänpinttymästä.
Sarja on ajasta jota ei enää ole. Se on menneen aikakauden lämmin hehku, joka siloittelee todellisuutta ja saa romanttisen mielen näkemään kauheat asiat mukavan, lämpöisen pehmeyden ympäröiminä. Todellisuus ei ollut tuollaista, eihän se ollut, eihän. Eikä se tietenkään ollut, sillä mieli saa muistot muuttumaan tavalla, josta on taiteilijat ovat ammentaneet elantonsa jo vuosisatojen ajan.
Kirjoitan tyhjänpäiväisyyksiä, mutta en välitä siitä. Mielestäni tämä on hyvää tekstiä, vaikka en tule lukemaan sitä läpi, sillä se on ollut yksi peruskivistä tämän blogin aikana. Kirjoitan kun siltä tuntuu ja en välitä kuinka aitoa taidokasta tai huonoa tämä teksti on. Nobelia näistä ei kuitenkaan jaeta. Hyvä niin, uskottavuuden takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti