Elokuva on taiteenmuoto siinä missä valokuvaus tai kuvataide. Toisaalta se on kuitenkin lähempänä musiikkia, joka pyrkii myös puhtaasti viihdyttämään ja on siksi osa teollisuudeksi kutsuttua toimintaa. Sillä siis yritetään elää ihan oikeasti ja menestyvinä tekijöinä vieläpä hyvin mukavasti.
Kuvataide eroaa tästä melkosesti, mutta ajatuksenani ei ole kirjoittaa nyt kuvataiteesta. Haluan kertoa tuntemukseni eilisestä elokuvasta, jota kävin katsomassa.
Ensimmäinen tutustumiseni
Pedro Almodóvarin maailmaan oli 1999 kun elokuva
Kaikki äidistäni tuli teattereihin. Se taisi olla ensimmäinen miehen elokuva, joka ylipäätänsä näki laajempa levitystä, tosin tästä en ole kovinkaan varma. Pidin elokuvasta suunnattomasti ja se on yksi suosikeistani, vieläpä hyvin korkealla sijalla siinä listassa.
Lista on kuitenkin mennyt nyt uusiksi ja vieläpä suuremmassa mittakaavassa. Näin eilen elämäni parhaan elokuvan ja olen asiasta vieläkin täysin hämmentynyt ja yllättynyt. Elämäni parhaat kokemukset ovat aina olleet kiinteitä ja hyviä vertailukohtia, joista olen voinut hakea vahvan perustan uusille. Tämä järjestys on nyt järkkynyt.
La Piel que Habito eli tuttavallisemmin Iho jossa elän on jotain upeaa. Se on täydellistä elokuvaa, sellaista missä pienetkin yksityiskohdat on ajateltu, huomioitu ja toteutettu niin täydellisesti ettei niihin osaa kiinnittää huomiota. Vain muutamissa kohdissa tulee todella tajunneeksi, kuinka tarkkaan jokainen elokuvan aspekti on toteutettu ja ne hetket auttavat ymmärtämään sitä ihmisten, maisemien ja käsikirjoituksen tanssia, joka valkokankaalla liitää.
Tämä yhdistettynä käsikirjoitukseen, joka säilyttää yllätyksellisyytensä alusta, aina loppuun saakka. Tajusin jossain vaiheessa kuinka vain luovutin, enkä enää miettinyt mitä tapahtuu seuraavaksi. Jäin vain seuraamaan elokuvaa. Se on loppujen lopuksi hyvin harvinaista herkkua maailmassa, jossa lähes jokainen tarina on jo useaan kertaan keksitty. Tässäkin oli tietysti vanhoja klassisia aiheita, mutta se tapa millä ne esiteltiin oli jotain maagista. Niin hienoa, etten ole sellaista ennen nähnyt.
Huumoria, perverssioita ja kauhua, seksiä, jännitystä sekä suloista kaipausta. Ennen kaikkea rakkutta. Niistä ovat hyvät elokuvat tehty ja tähän niitä oli ammennettu kuin hiekanjyviä
Rub´al Khalin hiekka-aavikolle.
En tiedä miten edetä tästä. Olenko nähnyt jo kaiken näkemisen arvoisen? Tuskin, mutta Almodovar on mielestäni asettanut riman niin korkealle, ettei sen ylitse enää kovin moni pysty kurottamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti