Kävin näyttelyssä K:n kanssa ja olen vieläkin hieman epäileväinen sen suhteen, että pidinkö valokuvista vai en. Kyseessä oli Sinebrychoffin museossa oleva Jorma Purasen näyttely Varjoja ja heijastuksia. Kyseessä on valokuvanäyttelu museon kokoelmiin kuuluvista muotokuvista ja tutkielma siihen, kuinka valo tuo eläväksi ja muuttaa maalauksen pinnan.
Puranen on kiistatta teknisesti erittäin pätevä valokuvaaja, joskaan hänen uransa ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Aivan kuten moni muukin suomalainen valokuvaja, hänen työnsä ovat marginaalissa, eivätkä oikein tahdo päästä sieltä esille. Siksi oli mielenkiintoista nähdä mitä mies on saanut aikaiseksi valokuvaamalla yli kymmenen vuoden ajan Sinebrychoffin museossa.
Osallistuimme opastettuun kierrokseen, joka on sellaista mitä en normaalisti tee. Minulla on oma näkemykseni ja ehkä siksi koen opastetut kierrokset hieman turhiksi, toisaalta kyllä kyse on myös omasta kaukoputken kaltaisesta katseestani. Kierros sinällään oli hauska ja erikoinen kokemus. Museon työntekijä kertoi ja nosti teoksista esille erilaisia näkemyksiä ja kohtia, mikä tietysti luo laajemman kosketuspinnan näyttelyn materiaaliin.
Olen edelleen kahden vaiheilla valokuvien suhteen. En osaa päättää menevätkö ne mielestäni pelkän teknisen kikkailun alle, vai ovatko ne todella uutta ja ihmeellistä taidetta. Ehkä ongelma on siinä, että ne ovat kumpaakin. Jotenkin pelkkä varjoleikki ei ole mielestäni kuitenkaan aivan sitä, mitä odotan vuoden 2005 Pro Finlandia palkinnon voittajalta. Onko se kevyt tapa tienata leipänsä?
Ehkä minun tulisi syventyä enemmän valokuvataiteeseen. On myös mahdollista, että heijastelen omaa valokuvauksellista kriisiäni Purasen töihin. Olen polkenut paikoillani jo usean vuoden ajan oman kamerani kanssa, mikä on kovin turhauttavaa. Valokuvauksesta olen aina pitänyt ja se on ainoa väline, jolla olen pystynyt säännöllisesti ruokkimaan luovaa puoliskoani. Mihin ihminen voi mennä jos näkemys maailmasta ei enää kehity?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti