Tavallista Italiaa

Minähän en ole arkeologi, mutta nämä ovat maata jossa haluaisin järjestää arkeologisen kaivauksen. Kaikkialla minne paikallisjunan ikkunasta katson, silmieni edessä kasvatetaan jotain.

Maisema on tasaista ja niin vahvan elinvoimaista, että kuvittelen mielessäni miltä täällä on näyttänyt joskus tuhansia vuosia sitten, ennen kuin kirves kävi täällä ensimmäisen kerran.

Herättyäni ja syötyä aamiaiseksi muutaman croisantin, kävelin paikalliselle juna-asemalle. En tiennyt minne olin menossa, mutta opittuani käyttämään paikallista junaa, ei se suunnittelemattomuus ollut mikään ongelma. Nostan hattua italialaiselle junaliikenteelle, sillä se on jotain sellaista mitä kotona ei ole. Se on ennen kaikkea edullista.

Maksan muutaman euron lippuautomaatille ja siirryn tunnelin kautta raiteelle kaksi, olen matkalla Eboliin. Kaukaisin paikka jonne paikallisjunalla pääsen Salernosta, ilman että joudun odottamaan kovin kauaa. Matka ei ole edes kovin pitkä, mutta suunta on uusi. Aikaisemmin olen matkustanut pohjoiseen Napoliin, mutta nyt matkan viimeisinä päivinä kuljen kaakkoon ja hieman etelään.

Ihminen on asunut täällä varmasti tuhansia vuosia, olen siitä aivan varma. Elämän tuoja on Vesuvius, joka on varmasti lannoittanut maisemaa myös täällä. Musta maaperä antaa minun ymmärtää niin. Onko se totta, todennäköisesti, mutta varma minä en osaa olla. Käännän päätäni vasemmalle, sillä huomaan silmäkulmastani tutun vihreän värin.

Tuolla on kymmeniä B1 Centauro vaunuja. En tiennyt, että niitä säilytetään vain muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta, mutta kyllä kait tuo on järkevää. Satama on lähes vieressä, mistä ne saa liikkeelle hyvinkin nopeasti.

Eboli on jonkin verran Savonlinnaa suurempi kaupunki, sisämaassa, lähellä vuoria ja tulee toimeen maaseudulla.

Olen lukenut, että täällä on maailman parhainta mozzarellaa, mutta en ole hakemassa sitä. En kuitenkaan tiedä mitä olen hakemassa tai ylipäätään haenko todellakaan mitään erityistä. Kokemuksia ja uusia maisemia kaiketi. Asema on ainakin jonkin verran erikoinen. Se on seisaketta suurempi, mutta vain hädin tuskin. Kaiketi nuorison ja heidän musiikkinsa määrästä päätellen, täällä on koulu tai jokin oppilaitos, sillä tuskinpa täällä muuten notkuisi tuollaista määrää varhaisaikuisia. Nappisilmiä, ainakin osa. Jatkan kävellen kohti keskustaa.

Tämä on aika helppo paikka, rajoittuu junaradan ja korkean kukkulan väliin. Eksyminen olisi hyvin haastavaa, varsinkin kun olen muutenkin hyvin huono eksymään. Jatkan matkaani. Tuolta saan postimerkit ja tuolta jäätelön, josta maksan euron vähemmän kuin Salernossa. Maku on aivan yhtä hyvä, mutta siitä huolimatta olen ainut joka syö jäätelöä. Ymmärrän kyllä.

Ehkäpä täällä on jotain sellaista mitä olen kaivannut tältä reissulta. Puistoa, jossa ihmiset istuvat, katselevat toisiaan ja kuvittelevat. Rauhoitun jonkin verran ja olen tyytyväinen.

En minä tiedä millaista täällä on elää, mutta jotain täällä on joka puhuttelee vierailijaa. Onko se arkkitehtuuri, ihmiset vai ainoastaan omien ajatusten luoma harha? Tämä näyttää arkipäivän Italialta. Tietysti vanhan kaupungin rakennukset ovat jotain sellaista mitä en kotona näe; muurin takaa avautuva maisema on upea. Mutta ei täällä ole mitään kovin erikoista. Arkea, normaalia, tavallista Italiaa ja silti jotain sellaista mitä olen kaiketi etsinyt. Olemista.

Tunnen itseni arvovieraaksi, kekkoseksi joka pölähtää keskelle kainuultaista kylää ja aiheuttaa hötäkän. Paitsi, että täällä ei ole kuin yksi ihminen, joka on selvästi ilahtunut, että heidän arkeologiseen museoon on saapunut turisti. Vieläpä ulkomaalainen turisti, sellainen joka ei puhu italiaa kuin ehkä seitsemän sanaa. Noh.. ehkä vähättelen, osaan minä ainakin 21 sanaa.

Eihän tämä ole mikään Napolin arkeologinen museo, mutta tämä on sellainen paikka jossa olen käynyt ennenkin. Hiljainen, tyhjä museo joita maakunnat ovat kotona täynnä. Täällä näyttelyä saa tutkia ja ihmetellä kiireettä, eikä tarvitse väistää kun toinen turisti ottaa valokuvaa. Nyt ainoastaan minä otan valokuvia, sillä ketään muuta ei ole. Tuskin on ollut koko päivänä.

Museon mies on herttainen, ystävällinen ammattilainen, jonka kanssa käymme pitkän keskustelun kahden esillä olevan pronssikauden haarniskan ominaisuuksista. Käytän kaikki osaamani 21 sanaa ja tulen ymmärretyksi. Haarniska jonka kypärään on kuulunut kolme töyhtöä, on hieman paksumpi kuin se toinen, jonka kypärään ei ole kuulunut töyhtöjä. Ei paljon, ehkä vain puoli milliä, mutta kertoo kaiketi silti kaiken tarpeellisen elämän arvosta.

Täällä on asuttu tuhansia vuosia. Tulijoita on ollut paljon ja laajalti. Siksi minä kaiketi haluaisin tehdä sen kaivauksen summa mutikassa keskellä viljavaa maisemaa. Katsoa onko historian rikkaudet levällään ympäri maisemaa kuten kuvittelen niiden olevan.