Öinen seikkailuni alkoi epämääräisesti työelämään liittyvällä unella. Aina kun meille tulee vieraita Tanskan pääkonttorista, muistuttaa tilanne enemmän tai vähemmän valtiovierailua. Aivan kuin Tanskan presidentti olisi tulossa katsomaan vain ja ainoastaan meitä, mikä luonnollisesti velvoittaa suureen hössötykseen.
Tällä kertaa joukkoon kuului myös jostain syystä Kauko-Idän miehiä ja luulen niiden liittyneen Nissan yhtiöön, mutta en ole siitä täysin varma. Saattaa katsos olla omaa tulkintaani näin hereillä ollessa. Joka tapauksessa tila oli hyvin hieno, lounge-tyyppinen hämärä tila, joka oli valaistu katosta roikkuvilla kattokruunuilla. Sellaiset modernit kattokruunut, jotka olivat kuin pieniä Sibelius monumenttia jos vertailuja haluaa hakea. Oikein tyylikkäät. Valon ollessa jotain kylmän keltaista, oli sisustus kuitenkin upean viininpunaista. Seinää koristi katosta lattiaann asti ulottuvat seinävaatteet, jotka toivat esille viininpunaisen erilaisia sävyjä. Upeaa tummaa ja mahtavaa purppuraa. Komea yhdistelmä, sillä kattokruunujen keltainen valo oli hyvin heikkoa ja rajoittui vain niiden välittömään läheisyyteen mikä korosti seinävaatteiden hehkua.
Joka tapauksessa tila tuntui olevan lähes kokonaan maan alla, vaikka todellisuudessa oli huomattavan paljon lähempänä 70-luvulla rakennettua rivitaloa. Huoneiden pinta-alaan suhteutettuna matalat huoneet ja hieman sokkeloinen pohjakaava, vaikka itse tila oli todella suuri. Ehkäpä noin 300 neliötä.
Koko kohtaus oli juuri ennen mainitsemaani valtiovierailua. Ihmisiä jänniti ja pienemmät johtajat hössöttivät. Luonteeni mukaisesti en osannut olla kovin tosissani ja livahdinkin lopulta keittiöön, missä kohtasin katastrofin. Pääruokaan kuulunut kastike oli epäonnistunut ja minun oli pelastettava tilanne uudella kastikkeella. Aloitin nopeasti ja muistan kuinka hain kastikkeeseen vahvaa ja rikasta makua. Heti sen saavutettuani lähdin keittiön seinässä olevasta palvelijoiden ovesta pois kenenkään huomaamatta.
Kävelin seuraavaksi hyvin tutulla, kuivalla mäntykankaalla. Tiedäthän, hiekkainen maa ja kenttäkerroksessa kanervaa ja puolukkaa. Paljon suuria mäntyjä silmän kantamattomiin ja niiden yllä sininen taivas. Kohtasin siellä isäni jonka kanssa juttelin hetken aikaa. Hän oli aloittamassa eräänlaisen puuliiterin tai enemmänkin puukatoksen purkua ja tarjouduin luonnollisesti auttamaan askareessa. Isäni kuitenkin kieltäytyi ja minä jatkoin matkaani.
Siirryin itse asiassa hyvinkin luontevasti naapuriplaneetta Marsin kamaralle. Olin osana neljän ihmisen tutkimusryhmää, jonka tehtävä oli löytää elämää Marsista. Ryhmäämme kuului minun lisäkseni kaksi miestä ja yksi nainen. En varsinaisesti edes kiinnittänyt muihin ryhmän jäseniin huomiota, sillä en osaa edes sanoa minkälaiset kasvot heillä oli. Ainoastaan sen hätäännyksen kun selvisi, että löytämämme elämä oli vaarallista ja uhkasi tappaa meidät.
Muistaakseni löysimme kolme erilaista näytettä, joista yksi muistutti epämääräisesti vanhaa kuivunutta keloa ja metallivaijerin yhdistelmää. Sellainen puolikkaalla kiepillä oleva oksanranka, joka alkoi kasvaa aistiessaan elämää. Saalistustekniikkansa mukaisesti kuului se, että yritti lävistää avaruuspukumme toisella aavistuksen terävämmällä päällä. Tämä hyökkäsi minun kimppuni ja onnistuin vain vaivoin pääsemään siitä eroon. Toinen muodosti enemmänkin lihavaa matoa, joka kuitenkin kohtauksen lopussa kuivui kokoon ja mustui lähes täysin. Todennäköisesti siirtyi kuitenkin vain lepotilaan, sillä toinen paksumpi pää jäi yhä hehkumaan epämääräistä vaaleaa väriä. Aivan kuin ne luontodokumenteissa olevat suuret valkoiset toukat, joita afrikkalaiset heimot syövät selviytyäkseen.
Kolmas muistutti enemmän keisarirapua, mutta oli huomattavasti pienempi ja ahdisteli toista ryhmämme miestä. Tämäkin saatuun lopulta surmattua, mutta en ole varma selviydyimmekö ilman menetyksiä. Maisemat olivat kyllä upeat ja vastasivat niitä valokuvia, joita olemme Marsin kamaralta päässeet ihailemaan.
Paluulennosta Maan kamaralle en muista mitään, todennäköisesti hyppäsin sen ylitse sillä seuraavaksi olin taksijonossa nousemassa taksiin. Ystäväni V oli samassa jonossa, palaamassa baarista ja päädyimme jakamaan taksin, sillä suuntamme oli sama. V oli baarivarustuksessa ja minä pukeutuneena avaruuspuvun ja maastounivormun sekoitukseen. Keskustelimme taksissa jotain, mutta matka oli lyhyt ja V:n määränpää oli lähempänä. Hän nousi taksista ja jäimme vääntämään kättä kumpi maksaa hänen taksimaksunsa. Joka tapauksessa jatkoin tästä vielä noin 800 metriä ja saavuin omaan määränpäähäni. Kyseessä oli jonkinlainen armeijan harjoituskenttä ja muistan ajatelleeni, että olen reservissä eikä minun tarvitse pokkuroida. Tämän muistaessani ja selvitellessä kantamuksiani viereeni tuli armeija ajalta peräisin oleva idioottialikersantti ja ärjyi minulle komentoja. Presidenttimme oli valmis katselmukseen. Muistin aikasemman pohdintani reserviläisyydestäja totesin tulevani kun saan kamani järjestykseen ja ihmeekseni alikersantti siirtyi lähes mukisematta sivummalle. Lähdin kohti presidentti H:n katselmusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti