Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun sen joulukuussa ostamani Adrian Goldsworthyn kirjan Rooman valtakunnan tuho. Hitaaseen lukutahtiin on suurin syyllinen se, että olen lukenut sivussa useampaa kirjaa, jotka ovat lohkaisseet osan ajastani.
Olen aina inhonnut kirja-arvioita, enkä halua kirjoittaa tähänkään sellaista. Kirjoitan kuitenkin ylös joitakin huomioita kirjasta, sillä minulla oli sen suhteen suuret odotukset. Se miten ne ovat täyttyneet, on hieman ristiriitainen kysymys. Herra Goldsworthy on erinomainen kirjoittaja, teksi on sujuvaa, nokkelaa ja lukijaa puhuttelevaa. Lukukokemus on kuitenkin rikkonainen, se ei missään vaiheessa pääse samanlaiseen lentoon kuin aikaisempi Caesar. Toisaalta tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä aineisto on erittäin hankala työstettävä. Me emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi Rooman keisareista, jotta heistä pystyisi kirjoittamaan kattavaa ja syvällistä analyysia. Tämä väistämättä aiheutti sen, että suuri osa kirjasta oli poukkoilevaa ja turhauttavaa. Suurimmasta osasta kirjan henkilöistä ei saanut minkäänlaista otetta. Toisaalta mitä voi odottaa lähes 2000 vuotta vanhoista henkilöistä, joiden aika Rooman keisarina saattoi typistyö muutaman kuukauden mielivallaksi. Tämä pitää muistaa kirjaa luettaessa ja ymmärtää ne vaikeudet, joiden kanssa kirja on kirjoitettu.
Mitä minä opin kirjasta?
Suurinta yksittäistä syytä Rooman tuhoon ei ole olemassa. Maailmanhistorian merkittävin valtakunta yksinkertaisesti rapautui ja lopulta lakkasi olemasta. Aivan kuin vanhus, jonka viimeiset vuodet ovat tautien rapauttamat. Lopullisen kuoleman kuoleman niitin ollessa, joka vuotinen kausittainen flunssa.
Minusta tuntuu, että Rooma rapautui niin hitaasti, että yksikään keisari ei osannut kiinnittää siihen tarpeellista huomiota. Se vain tapahtui, kaiken sen päivittäisen puurtamisen alapuolella. Tietysti jälkikäteen on helppo nostaa seipään nokkaan muutamia yksittäisiä ongelmia, huonoja ratkaisuja ja typeriä päätöksiä. Omasta mielestäni suurimpia ongelmia oli senaatin aseman murentuminen. Julius Caesarin aikana oli pivän selvää ettei valtakunnan johtoon voinut nousta senaatin ulkopuolelta. Tämä muuttui n. 214 - 217 kun Pretoriaaniprefekti Macrinus huudetaan keisariksi. Hän oli ensimmäinen ritarisäätyinen keisari.
Tietysti keisariksi noustiin salamurhan kautta häntä aikaisemminkin, mutta nousija oli aina peräisin pienestä eliitistä. Ensimmäinen ritarisäätyinen keisari tarkoitti sitä, että kuka tahansa tuhansista ritarisukujen jäsenistä saattoi nousta valtakunnan johtoon. Sata potenttiaalista vihollista on aina parempi kuin tuhat potenttiaalista vihollista. Kuka tahansa riittävän röyhkeä ja voimakas sotilas pystyi nousemaan hallitsevaan asemaan.
Hallitseva asema perustui kuitenkin aina rooman vakinaisen armeijan yksikköihin. Kenellä oli hallussaan eniten uskollisia legioonia, oli kärkiasemassa valtakunnan johtajaksi - keisariksi. Rooman armeijan käydessä sotaa itseään vastaan, sen ajatusmaailma muuttuu. Barbaarit muuttuvat primaarisesta vihollisesta liittolaisen ja vaa'ankielen asemaan. Liittoutuminen sotaisan barbaarijohtajan kanssa kasvatti iskuvoimaa ja tarjosi etulyöntiaseman kilpailevaa keisariehdokasta vastaan. Ajan myötä Rooman sotavoima tulee riippuvaiseksi maahan muuttavista siirtolaisista. Niistä heimoista, joita vastaan legioona aikoinaan perustettiin taistelemaan.
Päälimmäiseksi tulee mieleen se, että potenttiaalisten keisarien määrän räjähtäessä, keskittyminen imperiumin hoitamiseen käy mahdottomaksi. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu oman turvallisuuden ylläpitäminen ja olan yli kurkkiminen. Rooman katse kääntyi sisäänpäin, eikä suurta päämäärää enää ollut.
Kirja on hyvä, se tuo esille sellaisia asioita, joiden kokoaminen muista lähteistä olisi suunnaton urakka. Jotkut yhteenvedot ovat ehdottoman loistavia ja pakottavat lukijan ajattelemaan suuria kokonaisuuksia, pienen näpertelyn sijasta. Pidän siitä, että olen lukenut kirjan ja oppinut sen avulla jotain uutta. Mikään ylivertainen lukukokemus se ei kuitenkaan ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti