Olen miettinyt usein, että kirjoitan jotain nokkelaa ja älykästä Helsinkiä kansoittavista kerjäläisistä. Se on kuitenkin jäänyt tekemättä, sillä aihe on kiperä ja vaikeasti tartuttava. Joten kierrän ongelman kertomalla lyhyesti havaintoja, joita olen tehnyt näistä pääosin ulkomaisista kerjäläisistä.
Kielojen kukkiessa ilmestyivät muutamaksi viikoksi paljon pienet kukkaniput, joista veloitettiin muutaman euron maksua. En ole täysin varma onko kielon poimiminen laillista, tuskinpa sentään, mutta myrkyllinen se kuitenkin on. Ainakin pienille lapsille ja kotieläimille. Oli miten oli, mutta miksi niitä pitää poimia maasta ja kapitella ohikulkijoille?
Ateneumin ja Makkaratalon vieressä päivystää yksi apaattisin ihminen, jonka olen koskaan nähnyt. Vanhempi mies istuu kupin ääressä ja vain tuijottaa tyhjyyteen. Surkean oloinen tapaus, mutta hänelläkin on tarkka työrytmi. Aamulla yhdeksöltä mies tulee metrolla Kalasatamasta keskustaan ja lähtee illalla kello viisi hän lähtee taas pois. Ylitöitä mies ei ole vielä tehnyt.
Apaattisen miehen vieressä pitää majaansa silmäpuoli saksofonisti, jonka en ole kuullut koskaan soittavan kokonaista kappaletta. Hänen repertuaarinsa rajoittuu muutamaan tutun kuuloiseen teemaan, joita elävöitetään puhtaasti improvisoiduilla törähdyksillä. Soitanto muistuttaa etäisesti musiikkia kun miehen ohitse kävelee, mutta ei se sitä oikeasti ole. Satunnaista törähtelyä ja luritusta.
Saksofonimiehen kaverina on aina joskus haitarinsoittaja jonka musiikillisista lahjoista en ole päässyt perille. Tunnelma on kuitenkin korkealla kun miehet lurittavat kahdestaan, vaikka sävelmää ei vieläkään erota improvisoinnin keskeltä.
Tänään näin ensimmäisen roskisdyykkarin. Poika oli varustautunut sinisellä työhansikkaalla ja mustalla muovisäkillä. Hänen päivätyönsä oli ilmeisesti työntää käsi roskapöntön sisälle ja kalastaa sieltä sopivaa saalista. Muistan samoja sankareita Istanbulin syrjäkujilta.
Naiset liikkuvat useimmiten pienissä ryhmissä, huiveihin ja värikkäisiin mekkoihin pukeutuneina. Heitä kaikkia yhdistää Pauligin kahvikuppi. Sellainen jossa kahvia ostetaan kioskilta mukaan kun ei ole aikaa pysähtyä. Kupin pohjalla on usein muutama pieni kolikko, ikään kuin rohkaisuksi, muutkin ovat antaneet. Olen nähnyt kuinka päivystyksensä aloittava kerjäläinen asettaa itse ensimmäiset kolikot kuppinsa pohjalle.
Kaduilla kulkee erilaisia nuoria miehiä pyytämässä rahaa tai ojentamassa Pauligin kahvikuppia. Usein sama kaveri tulee vastaan samassa paikassa jos kävelet siitä hetken päästä uudestaan.
Paikallaan päivystävien kerjäläisten välimatka toisistaan on noin 100 - 150 metriä. Se voi olla vähemmänkin, mutta merkillepantavaa on se, että suoraa näköyhteyttä kahden päivystäjän välillä ei ole. Keskustan tietyillä kadun kulmilla on aina kerjäläinen.
Viime kesänä metrossa yleistyi tapa pitää konsertteja. Kaksi musikanttia ilmestyi metrovaunuun ja alkoi soittamaan jotain intrumenttia. Usein kyseessä oli pelkkä syntetisaattori ja solisti. Toinen alkoi kiertämään vaunua ojennetun hatun tai jonkun muun pussukan kanssa rahastaakseen matkustajia kahden minuutin konsertista. Seuraavalla pysäkillä seurue siirtyi vaunujonossa eteenpäin.
Kaksi kertaa minulta on kerjätty rahaa kotimaisen kerjäläisen toimesta. Kummallakin kerralla on kyseessä ollut alkoholisoitunut ihminen, mies ja nainen. Nainen kutsui minua herraksi ja mies pummasi kolikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti