Jos huomisen päivän pääuutinen kertoisi Bob Dylanin kuolleen. Tajusin yllättyneeni toissa aikana, että Bob oli yhä hengissä, joten olen siitä lähtien pitänyt jokaista päivää eräänlaisena uudelleen syntymisen tapahtumana.
Ei Dylan ole minulle mikään elämää suurempi artisti, sellainen takuuvarma trubaduuri, joka ansaitsee arvostuksen kultaisen kosketuksensa kautta. Koskettamansa musiikki on puhdasta kultaa, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan ei mitään mullistavaa.
Elämää suuremmat legendat ovat vaikea käsite elämänsä aikana. Kuinka suhtauta ihmiseen, jonka pelkkä luomistyö on tuonut muutoksen niin monen ihmisen elämään.
Kuvittelen heidät kuolleiksi ja yritän pohtia asiaa ajan tuoman perspektiivin lävitse. Aika on paras katalyytti.
Kuuntelen taustalla musiikkia mieheltä, mutta sitä on helppo kuunnella. Se soljuu pehmeästi eteenpäin, ilman tartuntapintaa. Kuin silakka kirkkaassa vedessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti