sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Yksitoista kahden pisteen pirkkoa

Mistä tietää olleensa hyvällä keikalla? Ainakin siitä, että naama vääntyy virneeseen vielä seuraavanakin päivänä. Enkä nyt tarkoita, että olisi paha olo ja vatsaa vääntäisi. Enemmänkin ajattelin sitä, että mielessä pyörivät vieläkin ne äänet jotka siellä seilasivat edellisenä yönä.

Mistä ihmeestä muuten niitä pieniä rocktyttöjä muuten riittää? Ja mistä ne saavat sen järjettömän energiansa? Minulla oli eilen Tavastialla aika loistava paikka, josta näki käytännössä koko salin ja en voinut olla huomaamatta sitä lavan vasemmassa reunassa pomppinutta rocktyttöä. Tyyppi on kaiketi universaali, sellainen tumma, yleensä musta tai vaalea, pörröinen hiuskuontalo ja värikäs t-paita. Tyttö jaksaa pomppia paikallaan käytännössä aina kun musiikin tempo on siihen sopiva ja sitä suoritusta on vain ihailtava. Sillä liike on energistä vielä keikan viimeisessä kappaleessa, mikä muuten oli Frankenstein.

Keikka oli aika loistava. Alkoi hitaasti ja oli aika järjetönä äänien tykitystä alusta loppuun. Erikoinen kokemus bändiltä, jota en ollut koskaan nähnyt livenä. Sit paitsi en tunnistanut koko keikan aikan kuin ehkä pari hassua kappaletta. Hyvin tyypillistä minulle, tosin ostinkin vasta pari päivää sitten ensimmäisen oman 22 Pistepirkon levyn. Hieno bändi.

Ei kommentteja: