Maalla asiat ovat aina erilaisia ja niiden parissa joutuu melkoisiin kommelluksiin. Kävin kummisedän mökillä tuolla Vierumäen suunnalla ja olihan se taas melkoinen kokemus, eilen kävimme uistelemassa muutaman tunnin ajan ja tuli sieltä yksi hauen pulikka aina ylös asti. Iski keltaiseen Turus-Ukko vaappuun vaikka eilinen päivä oli muuten kohtuullisen laimea kalastuspäivä. Muikkuparvia ja isoja kaloja kyllä näkyi kaikuluotaimen näytöllä, mutta vain tuo yksi narahti koukkuun. Vedin sen ylös, mutta hauki taisteli vastaan vain nimeksi. Olisiko kylmä pohjoistuuli vaikuttanut, mutta syönti oli laimeaa kuten jo mainitsin.
Tosin vesillä on aina hauska olla. Edellisestä kerrasta onkin jo pidempi aika ja oli todella hauska päästä verestämään taitoja vaikkakin sitten vain järvilätäkössä. Olen niin sitoutunut tuohon mereen, että en osaa arvostaa järviä kovin korkealle vaikka hienoja nekin ovat. Vesi ja tunnelma vain on niin erilaista kuin merellä. Aallokko on matalaa, mutta terävää. Sellaista hakkaavaa, sillä kunnon aalloille ei ole tilaa syntyä. Ainoastaan tuollaisia pieniä aaltoja ehtii syntyä ja veneen pohjaan ne tuntuvat erityisen hakkaavilta. Sellaista rullaavaa aallokkoa ei pääse syyntymään, mitä merellä on. Aallokko on erilaista, se pitää vain osata huomata.
Vaikka minäkin olen elämäni ainaka ehtinyt kokea jos jonkinlaista ja puljata ties minkä asian kanssa, niin perjantai toi tullessaa kokemuksen mitä ei ihan jokaisella on. Ilta oli sujunut saunomisen, rapujen ja sukuloimisen merkeissä aina siihen saakka kunnes naapurin vävypoika päätti pistäytyä kylään. Eihän siinä mitään, mukava mies ja varmasti asiansa osaava, mutta niin vain onnistui töpeksimään kyläilemään tullessaan. Sisääntulo oli ainakin näyttävä, sillä harvalla on omaa hinaajaa. Puhumattakaan siitä, että onnistuu vielä ajamaan sen hinaajan kiville saunarannassa. Vauhti oli tietysti jo hiljainen, mutta kun tuollainen teräsrunkoinen vanhatyöalus on liikkeessa on siinä energiaa niin paljon ettei se pysähtynyt kiven kolahdukseen. Kolahti ja nosti selkäänsä sen verran, että pääsi liukumaan veden alaisen rantakiven päällä niin pitkälle, että lopulta asettui keinumaan kiven päälle potkurikuilunsa päälle. Siis kuvitelkaapa vanha teräksinen hinaaja metrin päässä rannasta kiven päällä keinumassa, sillä sellainen oli miehen sisääntulo.
Vahinkohan tuo tietysti oli, mutta siinä se pysyi. Ei lähtenyt mihinkään pelkällä konevoimalla ja kyllähän sen tietää, että hinaajassa on voimaa. Lopulta homma meni siihen, että minä ja kummisetä yritimme työntää hinaajaa pitkän parrun avulla irti rannasta, mutta eihän se siitä lähtenyt. Pari tonnia terästä keinuu kiven päällä, joka on löytänyt itselleen hyvän kolon aluksen pohjasta kölin ja ankkurikuilun välistä.
En tiedä miten pitkään sitä siinä yritettiin työntää irti, mutta lopulta oli pakko tunnustaa tosiasia ja riisua alaruumis paljaaksi ja mennä rantaveteen. Eihän se kovin kylmää ollut, mutta aika toivottomalta se urakka näytti. Siihen sitä piti mennä, keulan viereen työntämään. Taktiikka oli seuraava, samalla kun naapurin vävypoika käytti konetta, minä ja kummisetä heivasimme hinaajan keulaa puolelta toiselle. Tai no.. heivasimme ja heivasimme. Aina kun keula heilahti meistä poispäin työnsimme lisää vauhtia ja takaisin tullessa vedimme henkeä. Auttoihan se, ette usko miten hyvä tunne siitä tuli kun ensimmäisen kerran tunsi kuinka koko hinaaja antoi ymmärtää, että nyt lähdetään. Vielä viimeinen puristus ja koko komeus pääsi pälkähästä. Siinä sitä sai tuntea itsensä taas kovin miehekkääksi. Lihasvoimalla useamman tonnin hinaaja pois kiven päältä. Perhana!
Mitäs vielä.. opin syömään rapuja, eräs lypsäjä taisi iskeä minuun silmänsä. Kävin syysmarkkinoilla ja ratkaisin mielestäni Hiisivuoren käyttötarkoituksen. En nimittäin jaksa uskoa, että kyseinen vuori olisi mikään linnavuori. Tietysti se nousee 60 metrin korkeuteen ja on muutamalta sivuiltaan pelkkää pystysuoraa kalliota, mutta se yksi sivu onkin sitten niin paljon helpompi, että en usko sen olevan puolustuksellisesti kovin merkittävässä asemassa. Ihmisiä siellä on varmasti ollut, sen puolesta puhuivat jo kallion laella olevat rapautumat. Jäljet olivat juuri sellaista rapautumaa mikä syntyy kun paljaalla kalliolla pidetään nuotiota. Paljas kalliohan ei nimittäin kestä suoraa avotulta, sillä se rapautuu. Siitä irtoaa kallioliuksoja ja ennen niin tasainen pinta jää terävän rapautuneeksi.
Hiisivuoren laella oli ainakin kolme tuollaista suurempaa rapautunutta kohtaa ja kallion kulumasta päätellen ne olivat ikivanhoja. Tulen takia rapautunut kallio on heti rapauduttuaan teräväreunaista, mutta näissä kohdissa oli tapahtunut jo hioitumista. Terävät rapautumat olivat jo pyöristuneet, mutta paikat kyllä yhä erotti kun tiesi mitä katsoi. Toinen huomion arvoinen asia oli se, että Hiisivuoren laelta oli upeat näköalat kolmeen eri vesijärjestelmään. Minä rohkenen väittää, että kyseessä on ollut vartio- ja merkinantopaikka.
Niin ja jos joku kysyy, niin minä olen rikas laivanvarustaja Lauttasaaresta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti