Elämääni on lähes aina värittänyt kiinnostukseni, siis luonteenpiirre eikä mikään ysittäinen kiinnostuksen kohde. Olen kiinnostunut lukuisista asioista, eikä niitä kannata tähän lähteä listaamaan. Tämä on ollut suuri lahja, mutta samalla myös suuri rajoite.
Tunnen tietynlaista ylpeyttä siitä, että pystyn keskustelemaan kohtuullisen asiantuntevasti aiheesta kuin aiheesta ja janoan tilanteita, joissa opin jotain uutta kiehtovasta aiheesta. Sellaiselta joka tietää asiasta enemmän kuin minä ja on oman alansa ekspertti. Koen sen olevan etulyöntiasema.
Ongelma tämä on siksi, että en ole missään erityisen hyvä. Todellista tiedon piikkiä ei pääse syntymään kun huippu muistuttaa enemmän tasaisesti kumpuilevaa kukkulaa. Jotain lähempänä Appalachien vuoristoa kuin Kalliovuoria, jossa huiput ovat terävämpiä ja korkeampia.
Viime aikoina olen huomannut kokevani tämän yhä enemmän heikkoudeksi, sillä en osaa mitään todella hyvin. Pidän sotahistoriasta, mutta minusta ei ole väittelemään asiaan syventyneiden ammattilaisten kanssa. Tiedän etten pärjää heille kun lähdetään taittamaan peistä ja se harmittaa minua. Koen itseni keskinkertaiseksi.
Perimmäinen syy. Kuinka tuntea ylpeyttä itsestään kun ei ole korkeuksiin kohoava kerros-, vaan enemmänkin laajalle levittäytynyt ja hieman tylsä kilpitulivuori.
Tyhjänpäiväistä nillitystä, sillä tiedän päihittäväni sotahistorioitsijan niin monella muulla keskustelun alustalla. Ehkä menee vielä muutama vuosi ennen kuin pystyn kokoamaan kiinnostavista asioista jotain sellaista, mikä on aidosti säilyttämisen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti