On vaikea sanoa yhtä hyvää syytä miksi olen viime aikoina käyttänyt paljon aikaa ja energiaa metsästyskiväärin hankkimisen suunnitteluun. Reaalimaailmassa kiväärin ostaminen ei todellakaan ole kovin korkealla omalla hankintalistallani. Toisaalta, kyllä sillekin on paikka varattuna siltä listalta. Joten siinä mielessä tämäkään pohdinta ei mene täysin hukkaan. Vaikka typeräähän tämä on, kuolata jonkun sellaisen perään mitä ei aivan heti saa kuitenkaan hommattua.
Olen yrittänyt miettiä omaa luonteenlaatuani ja millainen minun mieltymykseni ovat metsästyksen suhteen. Kytännössä suurin, ja lähes ainoa, kosketuspinta minulla on merilinnustukseen. Siihen puuhaan, jossa kysytään ennen kaikkea kärsivällisyyttä olla aloillaan ja väijyä saalista. Tuollainen sopii luonteelleni lähes täydellisesti ja se varmasti tulee aina olemaan se tärkein pyyntimuoto, jota tulen koskaan harrastamaan. Siinä metsästys kuitenkin tapahtuu lähes pelkästään haulikolla ja kivääri on lähes tarpeeton. Olen muutaman kerran yrittänyt osua lintukiväärillä aallokossa uivaan haahkaan ja voin sanoa ettei se ole mitään varmaa touhua. On paljon helpompaa vain olla kärsivällinen ja odottaa linnun tuloa pyyntietäisyydelle. Haulikolla on niin paljon helpompi osua, kun matkakin on huomattavasti lyhyempi.
Mihin sitten ylipäätänsä edes tarvitsen kivääriä? En varmasti mihinkään, kauppahallista saa erinomaista lihaa ja vieläpä valmiiksi jalostettuna. Parempi kysymys onkin, että mihin minä metsästyskivääriä käyttäisin. Todennäköisesti edelleen siihen väijymällä tapahtuvaan pyyntiin. Koiraa en omista, joten sen avulla pyytäminen on mahdotonta. Hirvimetästys ei jostain syystä ole koskaan puhutellut minua. Sitä paitsi, se kysyy metsää ja hirviporukkaa, eikä minulla ole sellaisia. Ainoat hirvieläimet, jotka itse asiassa minua aidosti kiinnostavat ovat peura ja sitä pienempi metsäkauris.
Mikäli olen tulkinnut lakia oikein, pienriistaa ja metsäkaurista pystyy huoletta ampumaan samalla kiväärillä. Ilman, että kaliiperin valinnassa joudutaan tekemään kompromisseja. Joku valistuneempi voi tietysti korjata, jos olen väärässä. Peuran metsästys vaatii kuitenkin jo hieman järeämpää kalustoa ja perinteinen lintukaliiperi .222 ei taida enää riittää. Se on siis poissa kuvioista, jos haluan säilyttä mahdollisuuden aina siihen peuraan saakka. Sen sijaan hieman suurempi .243 Win näyttää paremmalta. Ainakin Lapua tekee patruunaa, joka riittäisi myös peuralle. Samalla kaliiperilla voi käyttää kevyempää luotia ja tiputtaa osumaenergiaa hieman pienemmäksi. Kuvittelisin, että se sopii paremmin pienemmälle riistalle. Tällä hetkellä tuo .243 Win tuntuu siltä kaliiperilta, joka sopii minulle ja minua kiinnostaviin käyttötarkoituksiin. Mikään hirvikaliiperihan se ei ole, ei missään nimessä, eikä varmasti vedä vertojaan Suomen suosituimmalle kaliiperille .308 Win. Toisaalta .308 Win on aivan liian suuri pienelle riistalle, enkä halua tässä tehdä kompromisseja. Huonoissa kompromisseissa ei ole koskaan tarpeeksi järkeä.
Oli miten oli.. onpahan tuokin asia nyt tullut pohdittua ja olen siinä taas aavistuksen viisaampi. En olekkaan aikaisemmin ihan tosissani asiaa edes jäänyt pohtimaan. Ei mennyt tämäkään päivä täysin hukkaan.
lauantai 31. tammikuuta 2009
perjantai 30. tammikuuta 2009
Kaakaohetki
Piipahdin ennen lähtemistäni kahvilassa, edellisestä kerrasta on jo tavattoman kauan ja siksi oli hauska vain piipahtaa. Pysähdyin muutamaksi minuutiksi kaakaolle, chilisuklaakakulle ja hyvälle kirjalle. Suurimmaksi osaksi olen käynyt Strindbergissä (kuvassa), mutta tällä kertaa se ei vain houkutellut. Sitä paitsi, Fazerin kahvila oli vielä kokeilematta.
Sinne siis, sisäänkäynti on juhlallisesti kahdesta ovesta, joista tulin käyttäneeksi oikeanpuolimmaista. Ei sillä, että niillä olisi ollut mitään käytännön eroa, kunhan vain sattui olemaan lähempänä. Olin kieltämättä hieman yllättynyt kahvilan tilavuudesta. En ole tullut ajatelleeksi, että paikan on oikeasti oltava aika suuri ja olin siksi hieman yllättynyt. Lopullista mielipidettäni en ole paikasta vielä valmis kirjoittamaan, mutta yleisvaikutelma oli aavistuksen sekava. Tuntui kuin samaan liiketilaan olisi survottu vähän liikaa toimintaa. Strindbergissä pidän siitä, että se on kahvila, simppelisti kahvila.
Kaakao oli hyvää, mutta ei missään nimessä parasta kaakaota mitä olen saanut. Keskivertoa parempaa joka tapauksessa, ystävällistä palvelua, mutta siihen hintaan sen on pakko sitä ollakin. Chilisuklaakakku oli erittäin suklaista ja hyvin miedosti chilillä maustettua. Oikein hyvä, mutta erittäin suklainen. Tuohon yhdistelmään on käytännössä pakko ottaa iso lasillinen jääkylmää vettä, sillä muuten se suklaisuus on liikaa. Hauska paikka ja tulen varmasti käymään toisenkin kerran. Kantapaikka siitä kuitenkin tuskin tulee, sillä siihen se on yksinkertaisesti aivan liian kallis.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Poika raidallisessa pyjamassa
Kävin viime viikolla katsomassa elokuvan pojasta raidallisessa pyjamassa. En ollut suunnitellut meneväni katsomaan sitä, mutta kuten tavallista en valinnut tätä elokuvaa itse. Elokuvaseurueeseen kuulumisen huono puoli on siinä, etten ole elokuvadiktaattori. Toisaalta olen aina ollut hyvin kaikkiruokainen filmien suhteen, eikä tilanne minua haittaa.
Elokuva-arvostelut ovat aina olleet halveksuntani kohde, joskin huomattavasti pienemmässä määrin kuin ammattimaiset kirja-arvostelut. Yleensä arvostelun ainoaksi ansioksi jää se, että arvostelija onnistuu ainoastaan kertomaan mitä elokuvassa tapahtui. Aina se ensimmäinen tieto jonka haluaa lukea elokuvats jota ei ole vielä edes nähnyt. Tietysti on olemassa hyviäkin arvosteluja, siis aivan oikeasti, mutta en tällä kertaa muista niistä ensimmäistäkään.
Tämä viime viikon elokuva oli kuitenkin sellainen, jota haluan kommentoida. Ehkä siksi, että elokuva oli mielestäni kirjoitettu liian helpoksi ja oli siksi lievä pettymys. Koko tarina antoi pohjan oikeasti hyvälle ja kiinnostavalle kerronnalle, mutta joku jänisti. Rahoittaja, kirjoittaja vai ohjaaja..? Samantekevää, sillä tilaisuus on joka tapauksessa jo menetetty. Menetetty vaikka elokuvassa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Ainoa asia joka minuakin filmissä varsinaisesti tympii on se, mitä siitä jätettiin tekemättä.
Miksi hyvät ainekset tuhlataan liian helppoon elokuvaan ja mennään sieltä missä aita on matalin? Olin pettynyt siihen tapaan, jolla elokuvan vanhempien roolit muuttuivat elokuvan aikana. Tai ehkä paremminkin se, miten ne muutettiin vastaamaan yleistä käsitystä. Paljon mieluummin olisin nähnyt taidokasta leikittelyä katsojien tunteilla. Kuinka paljon viiltävämpää olisi ollut ohjata katsojien sympatia ja kyyneleet keskitysleirin komendantin puolesta, kuin ohjata tunteen häntä vastaan?
Minua harmittaa se, kuinka hyvä tilaisuus tuhlattiin tekemällä elokuvasta liian helppo. On paljon kiinnostavampaa saattaa yleisö säälimään miestä, jonka työ on juutalaisten teollinen tuhoaminen. Leikitellä isän rakkaudella ja surun välisellä draamalla. Mahdollisuus tähän ristiriitaan menetettiin siinä, kun isästä muokattiin demoni jo elokuvan aikana. Kuinka yleisö olisi voinut myötäelää isän kokemaa tuskaa, kun häntä vihattiin jo valmiiksi?
En ole täysin varma osaanko selittää ajatuksiani riittävän selkeästi, mutta minusta koko demoniksi maalaaminen oli turhaa. Hiljainen alleviivaus olisi ollut huomattavasti tehokkaampaa, yleisön älykkyys olisi kyllä riittänyt tajuamaan mikä isän työ ja hänen maatilansa oikeastaan oli. Olisin halunnut herättää yleisössä tunteiden ristiaallokkoon ja saada heidät miettimään, onko oikein sääliä keskitysleirin komendanttia.
torstai 22. tammikuuta 2009
Totta, mutta ei pidä paikkaansa
Eräs tuttava sanoi tänään jotain sellaista, mihin en sanonut sillä hetkellä omaa kommenttiani. Olin lähdössä elokuviin, mutta kommentin se lausunto kuitenkin ansaitsee. Eniten sen vuoksi, että kaveri oli lausunnossaan aika lailla pihalla.
Hänen mukaansa merellä pitää olla vähintään 7 metrin vene, 50 hv moottorilla. Tämä on tietysti totta, mutta se ei silti pidä paikkaansa. Olen ollut merellä käytännössä koko ikäni ja uskon tietäväni siitä jotain, en missään nimessä kaikkea, mutta silti jotain. Seitsemän metrin vene, 50 hevosvoima moottorilla on hyvä yhdistelmä, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. Ei missään nimessä.
Merellä voi olla lähes millaisella veneellä tahansa, suurimman osan omasta elämästäni olen ollut selvästi alle viiden metrin avoveneellä. Moottoriteho on maksimissaan ollut 30 hevosvoimaa ja silti olen veneillyt myös ulos lähisaaristosta. Ollut jopa ulkomerellä, mihin ei tuttavani mukaan pysty pienellä veneellä. On tietysti totta, että suurempi vene on mukavampi ja tuo käyttäjälleen turvallisuuden tuntua. Kyse on kuitenkin siitä, että harrastelijaveneilijän ei missään vaiheessa ole pakko olla ulkona huonolla kelillä. Hyvä kapteeni tuo veneensä aina satamaan ennen kuin keli käy liian märäksi. Kyse ei ole pelkuruudesta, vaan merimiestaidosta.
Hyvällä kelillä merellä voi olla kuka tahansa ja melkein millä veneellä tahansa. Kyse on siitä, että varusteista pidetään huolta ja olosuhteita osataan lukea ennalta. Radion merisää on sitä varten, että sitä oikeasti kuunnellaan. Kun tilanne kuitenkin yllättää, ja niin käy kaikille merenkulkijoille, pieni vene on myös turvallinen. Sen kanssa ei tule hölmöiltyä tai ajettua liian suurella kaasulla. On osattava kulkea aaltojen mukana, hiljennettävä kun edessä on jyrkkä aalto ja mentävä kun on hetki tasaista. Kuoppaisella kelillä kulku kysyy järkeä ja arviointikykyä. Ei isoa venettä ja suurta moottoria. Sitä paitsi, merelle ei mennä pelleilemään. Sitä elementtiä on syytä kunnioittaa ja kulkea vain luonnon armoilla.
Hänen mukaansa merellä pitää olla vähintään 7 metrin vene, 50 hv moottorilla. Tämä on tietysti totta, mutta se ei silti pidä paikkaansa. Olen ollut merellä käytännössä koko ikäni ja uskon tietäväni siitä jotain, en missään nimessä kaikkea, mutta silti jotain. Seitsemän metrin vene, 50 hevosvoima moottorilla on hyvä yhdistelmä, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. Ei missään nimessä.
Merellä voi olla lähes millaisella veneellä tahansa, suurimman osan omasta elämästäni olen ollut selvästi alle viiden metrin avoveneellä. Moottoriteho on maksimissaan ollut 30 hevosvoimaa ja silti olen veneillyt myös ulos lähisaaristosta. Ollut jopa ulkomerellä, mihin ei tuttavani mukaan pysty pienellä veneellä. On tietysti totta, että suurempi vene on mukavampi ja tuo käyttäjälleen turvallisuuden tuntua. Kyse on kuitenkin siitä, että harrastelijaveneilijän ei missään vaiheessa ole pakko olla ulkona huonolla kelillä. Hyvä kapteeni tuo veneensä aina satamaan ennen kuin keli käy liian märäksi. Kyse ei ole pelkuruudesta, vaan merimiestaidosta.
Hyvällä kelillä merellä voi olla kuka tahansa ja melkein millä veneellä tahansa. Kyse on siitä, että varusteista pidetään huolta ja olosuhteita osataan lukea ennalta. Radion merisää on sitä varten, että sitä oikeasti kuunnellaan. Kun tilanne kuitenkin yllättää, ja niin käy kaikille merenkulkijoille, pieni vene on myös turvallinen. Sen kanssa ei tule hölmöiltyä tai ajettua liian suurella kaasulla. On osattava kulkea aaltojen mukana, hiljennettävä kun edessä on jyrkkä aalto ja mentävä kun on hetki tasaista. Kuoppaisella kelillä kulku kysyy järkeä ja arviointikykyä. Ei isoa venettä ja suurta moottoria. Sitä paitsi, merelle ei mennä pelleilemään. Sitä elementtiä on syytä kunnioittaa ja kulkea vain luonnon armoilla.
Luokkatietoinen helmi
Haa, joudun oikeasti menemään huutokauppaan lähitulevaisuudessa. En tiedä mistä syystä, mutta jokin vetää minua huutokauppaa. Olen kirjoittanut siitä tänne aikaisemminkin, mutta vasta nyt on tilanne joka pakottaa minut osallistumaan itse kaupantekoon. Aikaisemmin olen tyytynyt käymään pelkissä näytöissä, ihailemassa taidetta joka liikkuu siinä luokassa johon minulla ei vielä ole mahdollisuutta. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, täysin toinen.
Eräällä sivustolla, jota olen pitäny silmällä on tulossa myyntiin kaksi esinettä, joista toista lähden yrittämään. Työpöytäni on minulle hyvin rakas ja arvossa pidetty huonekalu. Se on ehkä se yksittäinen helmi, jonka olen onnistunut itselleni saamaan. Vanha ja täysin kunnossa oleva kotimainen kirjoituspöytä. Joka kaipaa vain kunnollista pöytälamppua, ja nyt olen löytänyt kaksi ehdokasta. En tietenkään rupea tässä vielä kertomaan missä ja minkälaisia olen havitellut, kilpahuudannan pelossa, mutta kumpikin on täydellinen. Jään odottamaan miten asia tulee etenemään.
Eräällä sivustolla, jota olen pitäny silmällä on tulossa myyntiin kaksi esinettä, joista toista lähden yrittämään. Työpöytäni on minulle hyvin rakas ja arvossa pidetty huonekalu. Se on ehkä se yksittäinen helmi, jonka olen onnistunut itselleni saamaan. Vanha ja täysin kunnossa oleva kotimainen kirjoituspöytä. Joka kaipaa vain kunnollista pöytälamppua, ja nyt olen löytänyt kaksi ehdokasta. En tietenkään rupea tässä vielä kertomaan missä ja minkälaisia olen havitellut, kilpahuudannan pelossa, mutta kumpikin on täydellinen. Jään odottamaan miten asia tulee etenemään.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Mahti ja vaikutusvalta
Olen vältellyt kirjoittamasta Yhdysvaltojen uudesta presidentistä Barack Obamasta, koska on liian aikaista rakentaa hänestä oikeaa mielikuvaa. Kampanjapoliitikko on aina erilainen kuin se, jonka allekirjoituksessa on todellista voimaa. Tämä muuttui Obaman osalta eilen illalla Suomen aikaa. Tietysti tällä hetkellä on kulunut vasta alle vuorokausi uutta Obaman aikaa, mutta häneen kohdistuneita odotuksia on mahdoton yksilöidä. Suurin osa maailman mediasta odottaa häneltä lähes messiaanisia tekoja.
Olen aina pitänyt Yhdysvaltojen kielenkäytössä usein kuuluvaa lausetta, maailman johtamisesta itsekeskeisenä tyhjän puhumisena. Mutta kun asiaa tarkastelee avoimin silmin, siinä ei ole kyse pelkästä itserakkaudesta. Mikään muu valtio ei ole vuosikausiin, edes kyseenalaistanut tuota hokemaa. Kiina, Venäjä ja Intia ovat kaikki olleet hyvin kuuliaisesti hiljaa, ja pysyneet omilla vahvoilla alueillaan. Venäjä on ainoa, joka pelaa poliittisella painoarvollaan julkista peliä. Sitäkin kuitenkin vain hyvin rajatulla alueella, rankalainen visiitti Karibialla ei vielä merkitse yhtään mitään. Ei varsinkaan kun Yhdysvalloilla on yli 700 sotilastukikohtaa ympäri maailman.
En ole oikeastaan edes käsittänyt millaisesta mahdista me edes puhumme. Varsinkaan jos laskemme mukaan vielä NATO:n jäsenvaltojen omat yksittäiset asevoimat, niin kyseessä on jotain aivan käsittämättömästä. Niin kauan kuin tuollainen voima pysyy yhtenäisenä ja poliittisesti käyttökelpoisena, ei mikään muu taho pysty edes kuvittelemaan sen uhmaamista.
Tietysti kuvani on yksinkertaistettu, siinä ei ole mukana kaikkia muuttujia, mutta pohjavirtaa öljykään ei pysty muuttamaan. Tuota taustaa vasten, juuri eläkkeelle astuneen presidentti Bushin rooli saattaa muuttua. Hän teki strategisesti erittäin viisaan päätöksen miehittämällä Irakin, ja varmistamalla Yhdysvalloille öljyn riittävyyden vuosikymmeniksi eteenpäin. Sillä turvattiin USA:n sotilaallisen mahdin asema pitkälle tulevaisuuteen, ja siitä historia tulee vielä kiittämään Bushia.
Mikä on sitten Obaman asema ja tehtävä tässä maailmassa? Ensisijaisesti hänen on tietysti palautettava Amerikkalaisten tyytyväisyys omaan politiikkaansa. Se tapahtuu talouden vakauttamisella ja uusien työpaikkojen luomisella.
Amerikka on rakentanut itselleen vuosien saatossa, niin vahvan sotilaallisen mahdin, ettei mikään ulkonainen uhka sitä horjuttaa. Ainoa mahdollinen uhka voikin tulla Yhdysvaltojen sisältä. Sillä jos sosiaalinen peruskivi alkaa horjumaan, ei vahvinkaan muuri pysy pystyssä. Tässä Obaman pitää onnistua, vakauttamaan tavallisten Amerikkalaisten elämä. Siinä onnistuessaan, tulee hän kirjoittamaan nimensä Amerikan historiaan. Samaan kirjaan josta löytyy myös Bushin nimi. Hänen nimeään aletaan kuitenkin arvostamaan vasta, kun öljystä tulee todellinen puute.
Mitä tuo kaikki merkitsee Suomelle, pienelle ja itsenäiselle kansalle pohjoisessa? Kylmästi kolmeen jaettuna, Suomi kuuluu siihen harmaaseen viitekehykseen, joka ei ole Pohjois-Korea mutta ei myöskään Iso-Britannia. Oikeastaan ainoa konkreettinen side Yhdysvaltoihin meillä on Euroopan Unionissa ja sekin kiertotien kautta. Kyseessähän on Eurooppalainen yhteisö, joka on lupautunut suojaamaan eurooppalaisia intressejä. Toisaalta EU:n sotilaalinen voima perustuu täysin NATOon, sillä käytännössä kaikki Euroopan puolustusvoimat ovat NATOn joukko-osastoja. Käytännössä Eurooppaa puolustetaan NATOn joukoilla ja sen materiaalilla. Huolimatta siitä, että Suomi on pelkästään EU:n jäsen.
Olen aina pitänyt Yhdysvaltojen kielenkäytössä usein kuuluvaa lausetta, maailman johtamisesta itsekeskeisenä tyhjän puhumisena. Mutta kun asiaa tarkastelee avoimin silmin, siinä ei ole kyse pelkästä itserakkaudesta. Mikään muu valtio ei ole vuosikausiin, edes kyseenalaistanut tuota hokemaa. Kiina, Venäjä ja Intia ovat kaikki olleet hyvin kuuliaisesti hiljaa, ja pysyneet omilla vahvoilla alueillaan. Venäjä on ainoa, joka pelaa poliittisella painoarvollaan julkista peliä. Sitäkin kuitenkin vain hyvin rajatulla alueella, rankalainen visiitti Karibialla ei vielä merkitse yhtään mitään. Ei varsinkaan kun Yhdysvalloilla on yli 700 sotilastukikohtaa ympäri maailman.
En ole oikeastaan edes käsittänyt millaisesta mahdista me edes puhumme. Varsinkaan jos laskemme mukaan vielä NATO:n jäsenvaltojen omat yksittäiset asevoimat, niin kyseessä on jotain aivan käsittämättömästä. Niin kauan kuin tuollainen voima pysyy yhtenäisenä ja poliittisesti käyttökelpoisena, ei mikään muu taho pysty edes kuvittelemaan sen uhmaamista.
Tietysti kuvani on yksinkertaistettu, siinä ei ole mukana kaikkia muuttujia, mutta pohjavirtaa öljykään ei pysty muuttamaan. Tuota taustaa vasten, juuri eläkkeelle astuneen presidentti Bushin rooli saattaa muuttua. Hän teki strategisesti erittäin viisaan päätöksen miehittämällä Irakin, ja varmistamalla Yhdysvalloille öljyn riittävyyden vuosikymmeniksi eteenpäin. Sillä turvattiin USA:n sotilaallisen mahdin asema pitkälle tulevaisuuteen, ja siitä historia tulee vielä kiittämään Bushia.
Mikä on sitten Obaman asema ja tehtävä tässä maailmassa? Ensisijaisesti hänen on tietysti palautettava Amerikkalaisten tyytyväisyys omaan politiikkaansa. Se tapahtuu talouden vakauttamisella ja uusien työpaikkojen luomisella.
Amerikka on rakentanut itselleen vuosien saatossa, niin vahvan sotilaallisen mahdin, ettei mikään ulkonainen uhka sitä horjuttaa. Ainoa mahdollinen uhka voikin tulla Yhdysvaltojen sisältä. Sillä jos sosiaalinen peruskivi alkaa horjumaan, ei vahvinkaan muuri pysy pystyssä. Tässä Obaman pitää onnistua, vakauttamaan tavallisten Amerikkalaisten elämä. Siinä onnistuessaan, tulee hän kirjoittamaan nimensä Amerikan historiaan. Samaan kirjaan josta löytyy myös Bushin nimi. Hänen nimeään aletaan kuitenkin arvostamaan vasta, kun öljystä tulee todellinen puute.
Mitä tuo kaikki merkitsee Suomelle, pienelle ja itsenäiselle kansalle pohjoisessa? Kylmästi kolmeen jaettuna, Suomi kuuluu siihen harmaaseen viitekehykseen, joka ei ole Pohjois-Korea mutta ei myöskään Iso-Britannia. Oikeastaan ainoa konkreettinen side Yhdysvaltoihin meillä on Euroopan Unionissa ja sekin kiertotien kautta. Kyseessähän on Eurooppalainen yhteisö, joka on lupautunut suojaamaan eurooppalaisia intressejä. Toisaalta EU:n sotilaalinen voima perustuu täysin NATOon, sillä käytännössä kaikki Euroopan puolustusvoimat ovat NATOn joukko-osastoja. Käytännössä Eurooppaa puolustetaan NATOn joukoilla ja sen materiaalilla. Huolimatta siitä, että Suomi on pelkästään EU:n jäsen.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Kirjaimia
Kyse ei ole mistään todellisesta, ne ovat vain yksittäisiä kirjaimia. Jonossa, eivätkä merkitse mitään. Elämän voi rakentaa näille sanoille ja silti se voi olla täysin merkityksetön. Kuinka nähdä onni jossain sellaisessa, jossa sitä ei ole alkujaankaan ollut?
Sanat tuovat kuoleman, sanat tuovat elämän. Mitä niiden väliin tulee ikinä mahtumaan, ei mitään todellista. Pelkkää tyhjää ja kylmää ilmaa, ilman todellista lämpöä ja läheisyyttä. Kuinka jokin voi olla niin lähellä, mutta tuntua silti niin typeryttävän turhalta?
Fashion top tip
I don't usually take much notice of this annual after christmas sale season. The rush is too much for me, as sweating along with hundrets of strange people isn't my sort of thing. The stores are always too hot and going there in your winter clothes can really be a real pain. Especially when most of the discount clothes aren't what your looking for, in the first place.
Today on the other hand was a different matter. The main rush is long gone and the discounts are actually really good, as the peak rush is long gone. Of course the most common sizes have already gone for the most part, but you can still make some decent finds. Just now I found a dark navy blue sweater, that I've been looking for a longer time.
The main discovery of course came, when I realized that neckties should always be bought during the final crunch of sale season. The discounts are really good, and with neckties you always have the size your looking for. And in most cases you can still get a decent selection in colors and patterns, as I found out earlier today. I bought myself a Boss necktie, made from 100% silk, at 60% off. Nice deal if you ask me, even when the color dosn't come out right in the picture.
Today on the other hand was a different matter. The main rush is long gone and the discounts are actually really good, as the peak rush is long gone. Of course the most common sizes have already gone for the most part, but you can still make some decent finds. Just now I found a dark navy blue sweater, that I've been looking for a longer time.
The main discovery of course came, when I realized that neckties should always be bought during the final crunch of sale season. The discounts are really good, and with neckties you always have the size your looking for. And in most cases you can still get a decent selection in colors and patterns, as I found out earlier today. I bought myself a Boss necktie, made from 100% silk, at 60% off. Nice deal if you ask me, even when the color dosn't come out right in the picture.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Ajatuksia kirjastoista
Mitä sitä turhia jaarittelemaan. Piipahdin Pasilan kirjastossa ja ihastuin paikkaan välittömästi. Vesielementti ja satoja metrejä kirjoja. Ei siihen voi olla ihastumatta, sääli vain ettei siellä ole käytännöllistä käydä kun asuu täällä syrjässä. Olisin välittömästi Pasilan kirjaston asiakas jos se olisi yhtään lähempänä.
Joissakin kirjastoissa on vain parempi tunnelma kuin toisissa. Pienet sivukirjastot, tietysti puolustavat paikkaansa, mutta mitä hyötyä niistä on suurkuluttajalle? Päätöntä vaeltamista samojen kirjahyllyjen välissä, etsien vielä lukematonta aarretta. Kuinka epätoivoista se onkaan, kun kirjastosta on vaikeuksia löytää jotain kiinnostavaa. Kaikkein turhauttavinta on se, että löydät hakutietokoneelta haluamasi kirjan - toisesta kirjastosta. Mitä hyötyä siitä on, sillä harvoin tekee mieli maksaa pari kolikkoa siitä, että kirja tuodaan omalle lähikirjastolle. Koko kirjaston ajatus on ilmaisissa lainoissa, eikä se ihan tuolla tavalla toteudu.
Haluan lähikirjaston joka on tarpeeksi suuri ollakseen pääkirjasto. Siellä pisin matka on kirjaston varastoon, jos hakusessa on jokin harvinaisempi kirja. Sieltäkin sen saa usein muutaman minuutin odottamisella. Sellainen Pasilan kirjaston on pakko olla, siltä se ainakin näytti ja tuntui.
Viiden toista minuutin pysähdyksellä löysin välittämästi jotain kiinnostavaa. Iris Haikosen ja Erkki Teräväisen kirja Kartanon mailla - Sätereitä ja rälssimiehiä, kertoo suomen kartanoiden historiasta. Luin joskus Joensuun kirjastossa kirjan Viron kartanoista ja tämä oli aivan yhtä jännittävä. Arvatkaa vain löytyykö sitä tuosta naapurikirjastosta...
Joissakin kirjastoissa on vain parempi tunnelma kuin toisissa. Pienet sivukirjastot, tietysti puolustavat paikkaansa, mutta mitä hyötyä niistä on suurkuluttajalle? Päätöntä vaeltamista samojen kirjahyllyjen välissä, etsien vielä lukematonta aarretta. Kuinka epätoivoista se onkaan, kun kirjastosta on vaikeuksia löytää jotain kiinnostavaa. Kaikkein turhauttavinta on se, että löydät hakutietokoneelta haluamasi kirjan - toisesta kirjastosta. Mitä hyötyä siitä on, sillä harvoin tekee mieli maksaa pari kolikkoa siitä, että kirja tuodaan omalle lähikirjastolle. Koko kirjaston ajatus on ilmaisissa lainoissa, eikä se ihan tuolla tavalla toteudu.
Haluan lähikirjaston joka on tarpeeksi suuri ollakseen pääkirjasto. Siellä pisin matka on kirjaston varastoon, jos hakusessa on jokin harvinaisempi kirja. Sieltäkin sen saa usein muutaman minuutin odottamisella. Sellainen Pasilan kirjaston on pakko olla, siltä se ainakin näytti ja tuntui.
Viiden toista minuutin pysähdyksellä löysin välittämästi jotain kiinnostavaa. Iris Haikosen ja Erkki Teräväisen kirja Kartanon mailla - Sätereitä ja rälssimiehiä, kertoo suomen kartanoiden historiasta. Luin joskus Joensuun kirjastossa kirjan Viron kartanoista ja tämä oli aivan yhtä jännittävä. Arvatkaa vain löytyykö sitä tuosta naapurikirjastosta...
perjantai 16. tammikuuta 2009
Haavekuvia
Arkkitehtuuri on ehkä se elämäni ainoa suuri kysymysmerkki ja kaipauksen kohde. Harmittaa ajoittain vietävästi, kun en ole tullut koskaan selvittäneeksi olisinko ikinä päässyt opiskelemaan arkkitehtuuria. Siinä on jotain sellaista josta pidän suunnattomasti, yhdistelmä taidetta ja käytännöllisyyttä. Yksityiskohtia ja suuria visioita.
Olenkin tyytynyt haaveilemaan sellaisista asunnoista, joita pystyn helposti piirtämään ilman muodollista koulutusta. Luonnollisesti suurin osa piirrustuksista on hyvin yksinkertaisia ja vailla suurempaa visiota, mutta minkäs teet. Niillä saa helposti täytettyä muutaman tyhjän minuutin. Sen sijaan, että rupeisin esittelemään piirustuksiani, olen liittänyt oheen muutamia kuvia rakennuksista, jotka puhuttelevat allekirjoittanutta. Eivät kaikki samalla tavalla, mutta jotain yhteistä niillä kaikilla on. Minä pidän niistä.
Olenkin tyytynyt haaveilemaan sellaisista asunnoista, joita pystyn helposti piirtämään ilman muodollista koulutusta. Luonnollisesti suurin osa piirrustuksista on hyvin yksinkertaisia ja vailla suurempaa visiota, mutta minkäs teet. Niillä saa helposti täytettyä muutaman tyhjän minuutin. Sen sijaan, että rupeisin esittelemään piirustuksiani, olen liittänyt oheen muutamia kuvia rakennuksista, jotka puhuttelevat allekirjoittanutta. Eivät kaikki samalla tavalla, mutta jotain yhteistä niillä kaikilla on. Minä pidän niistä.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
I'm a poor lonesome Cowboy
Onpa vain hieno kappale.
Oikotie apurahaluukulle
On helppo jatkaa eilistä keskustelua taiteesta ja taiteen rajoista. Tsekissä on noussut Euroopan yli kantanut kohu taiteesta ja stereotypioista. Tsekkiläinen taiteilija David Cerny on tehnyt installaation, jossa pyydetään Euroopan nauravan itselleen ja omille stereotypioilleen. Aika paljon pyydetty jos minulta kysytään.
Olen kuitenkin pikkuhiljaa kallistumassa sille suunnalle, että taide on käsitteenä kärsinyt vakavaa inflaatiota jo pidemmän aikaa. Onko pronssiin valetut nakkipaketit taidetta, vai pelkkää energian ja hyvän ajan tuhlausta? Yksi hyvin maanläheinen näkökulma on se, että maksetaanko niistä nakkipaketeista riihikuivaa rahaa. Elättääkö taiteilija itsensä omalla tuotannollaan vai pitääkö yhteiskunnan myöntää siihen tukea. Faktahan on se, että koko maailmansivun ajan taiteilija on tehnyt taiteellaan valuuttaa henkensä pitimiksi. Sixtuksen kappeli oli komissio itseltään Paavilta ja Michelangelo tienasi sillä leipää ja suolaa useamman vuoden.
Myönnän avoimesti, että tuo on hyvin kylmä ja laskelmoiva tapa katsoa taidetta, mutta voiko se olla täysin väärä? Välillä väistämättä tuntuu siltä, että suuri osa ns. ajatustaiteilijoista kusee yhteiskuntaa silmään nostamalla tukea juuri näille pronssiin valetuille nakkipaketeille.
Yhteiskunnan myöntämä tuki on mahdollistanut taiteen käsitteen laajentamisen ja luonut erilaisia taiteen auktoriteetteja. Ihmisiä, joilla on ammattitaitoa määrittää mikä on yhteiskunnallisesti tärkeää taidetta. Teos, jota enemmistö kansalaisista ei ymmärrä taiteeksi, on väistämättä asettanut itsensä jalustalle ja kysyy ääneen "Ettekö te ymmärrä taidetta?". Onko tämä demokratian hengen mukaista?
Ajatus- ja käsitetaide on hyvä esimerkki taiteesta, jossa itse teos ei ole objekti vaan subjekti. Siinä taide muodostuu yleisön reaktioista ja taiteen tekemisen prosessista. Vähän kuin muurarin työssä laastin lapioiminen ja valmiin muurin tuoma suoja, olisivat itse muuria oleellisempia. Henkilökohtaisesti suhtaudun tähän hieman kieroutuneesti, ymmärrän kyllä mikä siinä on jujuna. En kuitenkaan ole täysin valmis hyväksymään, että maailma voi oikeasti olla näin helppo. Ei pelkkä ihmisten reaktio tai tekemisen prosessi ole taidetta. Se kuulostaa enemmänkin oikotieltä todellisen tekemisen ohitse. Periaatteessa käsitetaiteen mukaan Israelin tämän hetkinen sotatoimi Gazassa on myös käsitetaidetta. Riittää kun riittävän korkea taiteen auktoriteetti selittää, että kyse on oikeasti taiteesta. Sehän herättää ihmisissä reaktioita, eikö totta?
Käsitetaiteen ongelma on juuri tuossa selittämisessä. Miten joku asia muodostuu todeksi pelkän selittämisen ansiosta? Se ei ole uskottavaa ja kieltämättä vaikuttaa vain oikotieltä apurahaluukulle.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Suomen sota muutamassa tunnissa
En ole täysin varma, mikä minut lopulta sai eilen lauantaina astumaan Kansallismuseoon. Olen tietysti kulkenut sen ohi lukuisia kertoja, mutta jostain syystä en ole kertaakaan käynyt sisällä. Se on tavallaan jäänyt kuolleeseen kulmaan.
Pidin kovasti rakennuksen pääsisäänkäynnistä, ylös nousevista massiivista kiviportaista joiden päässä pysähdytään mahtavien metallisten pariovien eteen. Oikean puoleisessa ovessa on luodinreikä ja käytön kiillottamat kädensijat kertovat aikaisemmista kävijöistä. Itse ovet avautuvat kuitenkin pehmeästi. Mustan oven sulkauduttua, huomaa ensimmäiseksi pirstaleisen ikkunaruudun, joka on linjassa ulko-oven luodinreiän kanssa. Ikkuna kuuluu tuulikaapin puiseen parioveen, jonka viereen teipattu kyltti kertoo sen olevan muisto kansalaissodasta.
Museossa on tällä hetkellä näyttely Suomen sodasta, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä 1808 - 1809. Sodan seurauksena Suomi nousi kansakuntien joukkoon ja siirtyi Ruotsin itäisestä maakunnasta, Venäjän läntiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Suuremmassa mittakaavassa Suomen sota on osa Napoleonin Euroopassa käymiä sotia, eikä siksi nouse merkittävään osaan 1800-luvun alkupuoliskon hullutuksista.
En ole koskaan ollut mitenkään erityisemmin kiinnostunut tuon ajan sodista, vaikka yleisesti sodankäynti on aina herättänyt minussa kiinnostusta. Hieman uudemmat ja massiivisemmat sodat ovat aina jättäneet varjoonsa, tuon pohjoisessa käydyn kampanjan, jonka suurimmat taistelut käytiin Oravaisissa ja Ruonassa. Toisaalta kiinnostuksen puute voi johtua myös siitä, että aiheesta on tarjolla huomattavasti vähemmän materiaalia kuin muista, suuremmista sodista. Esimerkiksi Ruonan taistelu on mainittu Wikipediassa, mutta ilman karttoja taistelusta on vaikea saada käsitystä. Pitäisi varmaan perehtyä tuohonkin asiaan hieman tarkemmin, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Sitä paitsi, vasta eilenhän minä siellä näyttelyssä kävin. Eikä perjantaina lainattu Napoleonin elämänkerta ole juuri alkua pidemmällä.
Olin hieman yllättynyt, kuinka paljon näyttelyssä oli esillä sodan merkkimiesten vaatteita ja muita henkilökohtaisia esineitä. Kuten töyhdöllä koristettu huopahattu, jonka lieri oli vaurioitunut samalla hetkellä kun hatun omistaja oli haavoittunut taistelussa. Tai Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolfin pidättämishetkellä toukokuun 10. päivänä 1809 käyttämä puku. Tuollaisia yksityiskohtia pääsee harvoin näkemään ja onkin ehkä parempi sanoa, että näyttely oli yksityiskohtien näyttely. Pedagoginen tehtävä sodan etenemisestä jäi mielestäni täyttymättä ja suuria historian pohjavirtoja oli esineistön perusteella vaikea havaita.
Tietysti minua lyhyenä miehenä lämmittää huomata, että olen esimerkiksi pidempi tai vähintään saman mittainen, kuin valtaosa sen ajan merkkimiehistä. Osa vaatteista olisi varmasti sopinut sellaisenaan päälleni. Toinen mitä en ollut osannut ennakoida, oli upseeriston miekat. Ne olivat melkein kuin suuria koruja, hyvin hienoja ja siroja, mutta varmasti epäkäytännöllisiä. Upseeriston miekat olivat käytännössä kaikki pelkkiä pistomiekkoja, joilla ei taida olla kovinkaan paljon käyttöä oikeassa lähitaistelussa. Tosin lähitaisteluhan kyllä kuuluu aina miehistölle, jolla toki olikin sitten paljon uskottavampaa kalustoa.
Lisäksi pelkän kaluston perusteella on helppo arvata, että ruudinsavu on ollut yksi merkittävä elementti sen ajan jalkaväkitaistelussa. Jo pelkkien muskettien kaliiperi on sitä luokkaa, että laukaukseen käytetty mustaruudin määrä on ollut merkittävä. Ruonan taistelussa joukkoja on ollut yhteensä yli 15,000 miestä ja näky on varmasti ollut kamala.
Enpä tiedä.. näyttelystä jäi tavallaan ristiriitaiset tunnelmat, olen iloinen että kävin sen katsomassa. Yksityiskohtien määrä ja pelkkä esineistön laatu oli harvinaisen hieno kokemus. Näyttelyn tekninen suoritus oli kuitenkin mielestäni korkeintaan tyydyttävä. Esineistön esillepano oli ajoittain sekavaa ja numerointi oli vaikeaselkoista. Pelkät varjokuvat siitä, missä esineet sijaitsevat olisi helpottanut näyttelyn seuraamista. Pelkän luettelonumeron perusteella oli ajoittain hankala seurata, mihin esineeseen mikäkin selitysteksti viittaa. Varsinkin kun samassa näyttelykaapissa saattoi olla puolenkymmentä samankaltaista esinettä. Nyt useat esineet menettivät yksilöllisyytensä ja typistyivät pelkiksi vanhoiksi tavaroiksi.
Itse asiassa koko museota tuntuu vaivaavan tuo sama näyttelytauti. Suurin osa esineistä on vain esillä ja kokonaisuuksien hahmottaminen oli kovin hankalaa. Kansallispuvut ja käyttöesineistö olivat satumaisen hienoja, mutta kuka ja miksi niitä käytettiin? Kuvittelisin, että museo on aika raskas ja mitään sanomaton sellaiselle ihmiselle, jonka pohjatieto historiasta on pieni. Sitä paitsi, miksi ihmeessä museoissa ei ole koskaan tarpeeksi istumapaikkoja? Vai olenko minä ainoa jonka jalat yksinkertaisesti väsyvät siitä seisomisesta ja hitaasta kävelystä?
Kuvat Museovirastolta, Loviisan Sanomilta ja Wikipediasta.
Pidin kovasti rakennuksen pääsisäänkäynnistä, ylös nousevista massiivista kiviportaista joiden päässä pysähdytään mahtavien metallisten pariovien eteen. Oikean puoleisessa ovessa on luodinreikä ja käytön kiillottamat kädensijat kertovat aikaisemmista kävijöistä. Itse ovet avautuvat kuitenkin pehmeästi. Mustan oven sulkauduttua, huomaa ensimmäiseksi pirstaleisen ikkunaruudun, joka on linjassa ulko-oven luodinreiän kanssa. Ikkuna kuuluu tuulikaapin puiseen parioveen, jonka viereen teipattu kyltti kertoo sen olevan muisto kansalaissodasta.
Museossa on tällä hetkellä näyttely Suomen sodasta, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä 1808 - 1809. Sodan seurauksena Suomi nousi kansakuntien joukkoon ja siirtyi Ruotsin itäisestä maakunnasta, Venäjän läntiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Suuremmassa mittakaavassa Suomen sota on osa Napoleonin Euroopassa käymiä sotia, eikä siksi nouse merkittävään osaan 1800-luvun alkupuoliskon hullutuksista.
En ole koskaan ollut mitenkään erityisemmin kiinnostunut tuon ajan sodista, vaikka yleisesti sodankäynti on aina herättänyt minussa kiinnostusta. Hieman uudemmat ja massiivisemmat sodat ovat aina jättäneet varjoonsa, tuon pohjoisessa käydyn kampanjan, jonka suurimmat taistelut käytiin Oravaisissa ja Ruonassa. Toisaalta kiinnostuksen puute voi johtua myös siitä, että aiheesta on tarjolla huomattavasti vähemmän materiaalia kuin muista, suuremmista sodista. Esimerkiksi Ruonan taistelu on mainittu Wikipediassa, mutta ilman karttoja taistelusta on vaikea saada käsitystä. Pitäisi varmaan perehtyä tuohonkin asiaan hieman tarkemmin, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Sitä paitsi, vasta eilenhän minä siellä näyttelyssä kävin. Eikä perjantaina lainattu Napoleonin elämänkerta ole juuri alkua pidemmällä.
Olin hieman yllättynyt, kuinka paljon näyttelyssä oli esillä sodan merkkimiesten vaatteita ja muita henkilökohtaisia esineitä. Kuten töyhdöllä koristettu huopahattu, jonka lieri oli vaurioitunut samalla hetkellä kun hatun omistaja oli haavoittunut taistelussa. Tai Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolfin pidättämishetkellä toukokuun 10. päivänä 1809 käyttämä puku. Tuollaisia yksityiskohtia pääsee harvoin näkemään ja onkin ehkä parempi sanoa, että näyttely oli yksityiskohtien näyttely. Pedagoginen tehtävä sodan etenemisestä jäi mielestäni täyttymättä ja suuria historian pohjavirtoja oli esineistön perusteella vaikea havaita.
Tietysti minua lyhyenä miehenä lämmittää huomata, että olen esimerkiksi pidempi tai vähintään saman mittainen, kuin valtaosa sen ajan merkkimiehistä. Osa vaatteista olisi varmasti sopinut sellaisenaan päälleni. Toinen mitä en ollut osannut ennakoida, oli upseeriston miekat. Ne olivat melkein kuin suuria koruja, hyvin hienoja ja siroja, mutta varmasti epäkäytännöllisiä. Upseeriston miekat olivat käytännössä kaikki pelkkiä pistomiekkoja, joilla ei taida olla kovinkaan paljon käyttöä oikeassa lähitaistelussa. Tosin lähitaisteluhan kyllä kuuluu aina miehistölle, jolla toki olikin sitten paljon uskottavampaa kalustoa.
Lisäksi pelkän kaluston perusteella on helppo arvata, että ruudinsavu on ollut yksi merkittävä elementti sen ajan jalkaväkitaistelussa. Jo pelkkien muskettien kaliiperi on sitä luokkaa, että laukaukseen käytetty mustaruudin määrä on ollut merkittävä. Ruonan taistelussa joukkoja on ollut yhteensä yli 15,000 miestä ja näky on varmasti ollut kamala.
Enpä tiedä.. näyttelystä jäi tavallaan ristiriitaiset tunnelmat, olen iloinen että kävin sen katsomassa. Yksityiskohtien määrä ja pelkkä esineistön laatu oli harvinaisen hieno kokemus. Näyttelyn tekninen suoritus oli kuitenkin mielestäni korkeintaan tyydyttävä. Esineistön esillepano oli ajoittain sekavaa ja numerointi oli vaikeaselkoista. Pelkät varjokuvat siitä, missä esineet sijaitsevat olisi helpottanut näyttelyn seuraamista. Pelkän luettelonumeron perusteella oli ajoittain hankala seurata, mihin esineeseen mikäkin selitysteksti viittaa. Varsinkin kun samassa näyttelykaapissa saattoi olla puolenkymmentä samankaltaista esinettä. Nyt useat esineet menettivät yksilöllisyytensä ja typistyivät pelkiksi vanhoiksi tavaroiksi.
Itse asiassa koko museota tuntuu vaivaavan tuo sama näyttelytauti. Suurin osa esineistä on vain esillä ja kokonaisuuksien hahmottaminen oli kovin hankalaa. Kansallispuvut ja käyttöesineistö olivat satumaisen hienoja, mutta kuka ja miksi niitä käytettiin? Kuvittelisin, että museo on aika raskas ja mitään sanomaton sellaiselle ihmiselle, jonka pohjatieto historiasta on pieni. Sitä paitsi, miksi ihmeessä museoissa ei ole koskaan tarpeeksi istumapaikkoja? Vai olenko minä ainoa jonka jalat yksinkertaisesti väsyvät siitä seisomisesta ja hitaasta kävelystä?
Kuvat Museovirastolta, Loviisan Sanomilta ja Wikipediasta.
torstai 8. tammikuuta 2009
Baxter jatkaa
Pelästyin eilen ihan oikeasti, mitä Palloliitto tämänpäiväisessä tiedotustilaisuudessa tahtoo kertoa. Päälimmäisenä asiana oli Huuhkajien nykyisen päävalmentajan Stuart Baxterin jatko aina vuoden 2012 jalkapallon EM-kisoihin saakka.
Ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin se, että oltaisiin jouduttu tästä päivästä lähtien hakemaan uutta valmentajaa. Baxter on antanut lausunnoillaan hyvän kuvan itsestään ja vaikuttaa kaikin puolin tolkulta mieheltä. Se mikä minua ihmetyttää on jatkosopimuksen sorvaaminen miehelle, jonka näytöt A-maajoukkueen peräsimessä ovat vielä kovin köykäisiä. On täysin selvää, että nykyinen joukkue on muutostilassa ja lopullista pelitapaa ei ole vielä saatu juurrutettua pelaajille. Kolme - kolme tasapeli Saksaa vastaan on kaksi piippuinen juttu. Joukkue on saatu hyökkäysuuntaan vaarallisemmaksi, mutta viime karsintojen vahvuus, puolustuspelaaminen on kuitenkin selvästi kärsinyt. Puolustus ei ole vielä niin väkevä kuin sen pitäisi olla. Henkilökohtaisesti olisin halunnut nähdä ainakin pari hyvää ja tasapainoista peliesitystä, ennen kuin jatkosopimus olisi allekirjoitettu. Kyse on kuitenkin tulosurheilusta.
Toisaalta, tuo antaa selvää kuvaa myös siitä, että nyt alkanut MM-karsinta on ns. välitavoite. Ehkä Palloliitossa ei jakseta uskoa siihen, että kisoihin mennään ja päätavoite on nyt asennettu vuoteen 2012 ja EM-kisoihin Puolassa ja Ukrainassa. Tätä tukee osaltaan myös se, että U21-joukkue pelasi itselleen paikan ensi kesän nuorten EM-lopputurnaukseen. Sieltä on tulossa todella hyviä pelaajia joiden varaan ilmiselvästi rakennetaan myös tulevaisuuden A-maajoukkue.
Ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin se, että oltaisiin jouduttu tästä päivästä lähtien hakemaan uutta valmentajaa. Baxter on antanut lausunnoillaan hyvän kuvan itsestään ja vaikuttaa kaikin puolin tolkulta mieheltä. Se mikä minua ihmetyttää on jatkosopimuksen sorvaaminen miehelle, jonka näytöt A-maajoukkueen peräsimessä ovat vielä kovin köykäisiä. On täysin selvää, että nykyinen joukkue on muutostilassa ja lopullista pelitapaa ei ole vielä saatu juurrutettua pelaajille. Kolme - kolme tasapeli Saksaa vastaan on kaksi piippuinen juttu. Joukkue on saatu hyökkäysuuntaan vaarallisemmaksi, mutta viime karsintojen vahvuus, puolustuspelaaminen on kuitenkin selvästi kärsinyt. Puolustus ei ole vielä niin väkevä kuin sen pitäisi olla. Henkilökohtaisesti olisin halunnut nähdä ainakin pari hyvää ja tasapainoista peliesitystä, ennen kuin jatkosopimus olisi allekirjoitettu. Kyse on kuitenkin tulosurheilusta.
Toisaalta, tuo antaa selvää kuvaa myös siitä, että nyt alkanut MM-karsinta on ns. välitavoite. Ehkä Palloliitossa ei jakseta uskoa siihen, että kisoihin mennään ja päätavoite on nyt asennettu vuoteen 2012 ja EM-kisoihin Puolassa ja Ukrainassa. Tätä tukee osaltaan myös se, että U21-joukkue pelasi itselleen paikan ensi kesän nuorten EM-lopputurnaukseen. Sieltä on tulossa todella hyviä pelaajia joiden varaan ilmiselvästi rakennetaan myös tulevaisuuden A-maajoukkue.
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Palloliitton huominen tiedotustilaisuus?!?!?!
Nyt on muuten ihan oikeasti pelko persiissä. Ei mitään käsitystä mitä tuo Palloliiton huominen tiedotustilaisuus tuo tullessaan. Pahin skenario on, että Stuart Baxter lähtee kävelemään ja homma on taas levällään kuin Jokisen eväät.
Tietysti olen ollut vielä odottavalla kannalla Baxterin kanssa, mutta olisi melkoinen shokki jos kesken MM-projektin joudutaan vaihtamaan päävalmentajaa. Olen todennäköisesti vielä asiaa edellä, mutta silti hieman ihmetyttää. Kuka tulisi tilalle? En yhtään tiedä mikä on vapaana olevien valmentajien tilanne tällä hetkellä, mutta kyllä ne suuret kalat on jo muissa hommissa keskellä pelikautta.
Positiivisin skenaario on Baxterin jatkosopimuksen julkistaminen, mutta se tuntuu kovin ennenaikaiselta. Missään nimessä Huuhkajien peli ei ole vakuuttanut sillä tavalla, että olisin valmis lyömään uutta sopparia kouraan. Hemmetti tätä epätietoisuutta. Huomista päivää odotellessa....
Tietysti olen ollut vielä odottavalla kannalla Baxterin kanssa, mutta olisi melkoinen shokki jos kesken MM-projektin joudutaan vaihtamaan päävalmentajaa. Olen todennäköisesti vielä asiaa edellä, mutta silti hieman ihmetyttää. Kuka tulisi tilalle? En yhtään tiedä mikä on vapaana olevien valmentajien tilanne tällä hetkellä, mutta kyllä ne suuret kalat on jo muissa hommissa keskellä pelikautta.
Positiivisin skenaario on Baxterin jatkosopimuksen julkistaminen, mutta se tuntuu kovin ennenaikaiselta. Missään nimessä Huuhkajien peli ei ole vakuuttanut sillä tavalla, että olisin valmis lyömään uutta sopparia kouraan. Hemmetti tätä epätietoisuutta. Huomista päivää odotellessa....
Presidentti Bush kannatuksensa valossa
Tarkoituksenani ei ollut kirjoittaa epilogia presidentti Bushille, mutta BBCNews tarjoaa mielenkiintoisen graafin George W Bushin kahdesta kaudesta. Siinä Bushin kaksi kautta käydään läpi hänen gallup kannatuksen kautta ja tulos oli jonkin verran yllättävää.
Jos lähdetään liikkeelle alusta, eli siitä kun Bush valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Hänen kannatuslukunsa oli noin 53 - 57 % kohdalla ja tätä voidaan pitää eräänlaisena perustasona, se ainakin tarjoaa hyvän perusluvun pohdinnalle. Tammikuusta syyskuuhun on tietysti kovin lyhyt aika, mutta mitään dramaattista presidentin kannatusluvuissa ei ole tapahtunut sinä aikana. Syyskuussa tietysti tapahtui se maailmaa mullistava WTC-isku, joka väistämättä näkyi kansan mielipiteessä. Hädän hetkellä tukeudutaan johtajaan ja kannatus on lähes Saddamin luokkaa.
Lähes 90 % kannatusluvusta on luonnollisesti vain yksi suunta ja on täysin odotettua, että kannatus lähtee hitaaseen laskuun. Se mikä minua ihmetyttää on kuitenkin se, että kestää yli viisi vuotta ennen kuin Bushin kannatus laskee pysyvästi alle 50 %. Se mikä tämän näyttää aiheuttaneen on hurrikaani Katriina ja New Orleansin lähes täydellinen tuho. Sen jälkeen ei ole päivääkään, että yli puolet amerikkalaisista kannattaisi presidenttiään. Toisaalta vielä tammikuussa 2006 näyttää gallupin perusteella siltä, että Bushilla olisi mahdollisuus kasvattaa suosiotaan, mutta helmikuussa tulee jokin takaisku. On ihmeellistä ettei BBC mainitse mitä sinä aikana on tapahtunut, mutta todennköisesti kyseessä on Lewis 'Scooter' Libbyn oikeudenkäynti. Kyseessähän oli skandaali, jonka mukaan hänen esimiehensä varapresidentti Dick Cheney oli valtuuttanut hänet valehtelemaan lehdistölle.
Tietysti tämä on pelkkä pohdintaa, mutta jokin yhteys tuossa varmasti on. Lehdistö on joka tapauksessa kansan silmä ja korva, eikä mikään ole poliitikolle tuhoisampaa kuin epäilys valehtelusta. Eniten minua puhuttelee tuossa uutisessa New Orleans ja sen aiheuttama trauma. Tällä hetkellä on selvää, että Yhdysvaltain hallinto epäonnistui alustavissa pelastustoimissa ja vuosia jatkuva kyvyttömyys saattaa kaupunkia taas jaloilleen, paistaa kirkkaana.
Presidenttien suosion pohjavirta juoksee hyvin pitkälle kotimaisten asioiden perässä. Olemme kaikki sen verran itsekkäitä, että olemme tyytyväisiä kun omat asiat ovat kunnossa. Yksinkertaista, sillä meillä ei ole kykyä nähdä kovinkaan pitkälle oman lähipiirimme ulkopuolelle. New Orleans on USA:n lähipiiriä ja sen olisi pitänyt olla Bushin prioriteetti. Nopea ja päättäväinen reagointi olisi saattanut pelastaa hänen toisen kautensa ja vakuuttaa olevansa sittenkin pystyvä presidentti.
Jos lähdetään liikkeelle alusta, eli siitä kun Bush valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi. Hänen kannatuslukunsa oli noin 53 - 57 % kohdalla ja tätä voidaan pitää eräänlaisena perustasona, se ainakin tarjoaa hyvän perusluvun pohdinnalle. Tammikuusta syyskuuhun on tietysti kovin lyhyt aika, mutta mitään dramaattista presidentin kannatusluvuissa ei ole tapahtunut sinä aikana. Syyskuussa tietysti tapahtui se maailmaa mullistava WTC-isku, joka väistämättä näkyi kansan mielipiteessä. Hädän hetkellä tukeudutaan johtajaan ja kannatus on lähes Saddamin luokkaa.
Lähes 90 % kannatusluvusta on luonnollisesti vain yksi suunta ja on täysin odotettua, että kannatus lähtee hitaaseen laskuun. Se mikä minua ihmetyttää on kuitenkin se, että kestää yli viisi vuotta ennen kuin Bushin kannatus laskee pysyvästi alle 50 %. Se mikä tämän näyttää aiheuttaneen on hurrikaani Katriina ja New Orleansin lähes täydellinen tuho. Sen jälkeen ei ole päivääkään, että yli puolet amerikkalaisista kannattaisi presidenttiään. Toisaalta vielä tammikuussa 2006 näyttää gallupin perusteella siltä, että Bushilla olisi mahdollisuus kasvattaa suosiotaan, mutta helmikuussa tulee jokin takaisku. On ihmeellistä ettei BBC mainitse mitä sinä aikana on tapahtunut, mutta todennköisesti kyseessä on Lewis 'Scooter' Libbyn oikeudenkäynti. Kyseessähän oli skandaali, jonka mukaan hänen esimiehensä varapresidentti Dick Cheney oli valtuuttanut hänet valehtelemaan lehdistölle.
Tietysti tämä on pelkkä pohdintaa, mutta jokin yhteys tuossa varmasti on. Lehdistö on joka tapauksessa kansan silmä ja korva, eikä mikään ole poliitikolle tuhoisampaa kuin epäilys valehtelusta. Eniten minua puhuttelee tuossa uutisessa New Orleans ja sen aiheuttama trauma. Tällä hetkellä on selvää, että Yhdysvaltain hallinto epäonnistui alustavissa pelastustoimissa ja vuosia jatkuva kyvyttömyys saattaa kaupunkia taas jaloilleen, paistaa kirkkaana.
Presidenttien suosion pohjavirta juoksee hyvin pitkälle kotimaisten asioiden perässä. Olemme kaikki sen verran itsekkäitä, että olemme tyytyväisiä kun omat asiat ovat kunnossa. Yksinkertaista, sillä meillä ei ole kykyä nähdä kovinkaan pitkälle oman lähipiirimme ulkopuolelle. New Orleans on USA:n lähipiiriä ja sen olisi pitänyt olla Bushin prioriteetti. Nopea ja päättäväinen reagointi olisi saattanut pelastaa hänen toisen kautensa ja vakuuttaa olevansa sittenkin pystyvä presidentti.
tiistai 6. tammikuuta 2009
Yellowstone on the rise
Saadaanko vuoden aikana maailmanloppu?
Amerikan maineikkaimman kansallispuiston Yellowstonen alueella on joulun jälkeen tapahtunut yli 500 maanjaristystä, suurimman ollessa voimakkuudeltaan 3,9 Richterin asteikolla. Käytännössä siis kuitenkin vielä vähäinen maanjäristys.
Se mikä tekee asiasta mielenkiintoisen on Yellowstonen geologinen aktiivisuus ja sijainti. Itse asiassa koko puisto sijaitsee Yellowstonen kalderalla, Amerikan mantereen suurimmalla supertulivuorella. Purkautuessaan tuollainen paholaisen kattila, aiheuttaa koko Maan laajuista tuhoa ja planeetan laajuisen ydintalveen.
Yellowstone on edelleen aktiivinen ja purkautuu tasaisin väliajoin, purkausten välin ollessa 600,000 - 800,000 vuotta. Edellisen superpurkauksen tapahtuessa noin 640,000 vuotta sitten, joten mitään välitöntä vaaraa ei pitäisi ole. Muutaman prosentin heitto suuntaan tai toiseen on tuolla välillä niin paljon, ettei se allekirjoittanutta kosketa. Tietysti tuollainen maanjäristysten määrä kertoo aina jostain, syy ja seuraus, ja tällä kertaa kyseessä taitaa olla vain magman liikehdintä. Vaikka Yellowstonessa on tapahtunut viime vuosina myös maanpinnan kohoamista, tuskinpa ensi talvi on kuitenkaan vielä täydellinen ydintalvi. Ehkä joskus myöhemmin. Ohessa myös asiantuntijoiden kommentteja asiasta, jos vahvempi auktoriteetti kiinnostaa.
Amerikan maineikkaimman kansallispuiston Yellowstonen alueella on joulun jälkeen tapahtunut yli 500 maanjaristystä, suurimman ollessa voimakkuudeltaan 3,9 Richterin asteikolla. Käytännössä siis kuitenkin vielä vähäinen maanjäristys.
Se mikä tekee asiasta mielenkiintoisen on Yellowstonen geologinen aktiivisuus ja sijainti. Itse asiassa koko puisto sijaitsee Yellowstonen kalderalla, Amerikan mantereen suurimmalla supertulivuorella. Purkautuessaan tuollainen paholaisen kattila, aiheuttaa koko Maan laajuista tuhoa ja planeetan laajuisen ydintalveen.
Yellowstone on edelleen aktiivinen ja purkautuu tasaisin väliajoin, purkausten välin ollessa 600,000 - 800,000 vuotta. Edellisen superpurkauksen tapahtuessa noin 640,000 vuotta sitten, joten mitään välitöntä vaaraa ei pitäisi ole. Muutaman prosentin heitto suuntaan tai toiseen on tuolla välillä niin paljon, ettei se allekirjoittanutta kosketa. Tietysti tuollainen maanjäristysten määrä kertoo aina jostain, syy ja seuraus, ja tällä kertaa kyseessä taitaa olla vain magman liikehdintä. Vaikka Yellowstonessa on tapahtunut viime vuosina myös maanpinnan kohoamista, tuskinpa ensi talvi on kuitenkaan vielä täydellinen ydintalvi. Ehkä joskus myöhemmin. Ohessa myös asiantuntijoiden kommentteja asiasta, jos vahvempi auktoriteetti kiinnostaa.
maanantai 5. tammikuuta 2009
Sodan jumala
Ehkäpä ihmiskunnan onnistunein Mars projekti jaksaa vain porskuttaa. Marsmönkijät Spirit ja Opportunity ovat jaksaneet ryömiä naapuriplaneetan kamaralla nyt suunnitellun kolmen kuukauden sijasta viisi vuotta. Itse asiassa aika järkyttävä fakta kun ajattelee mitkä olosuhteet tuolla naapurissa vallitsee.
En jostain syystä osaa yhdistää mitään avaruuteen liittyvää johonkin tiettyyn valtioon. Käsittelen niitä aina ensisijaisesti ihmiskunnan saavutuksina ja vasta sen jälkeen jonkun poliittisen yhteisön ylemmyyden osoituksena. Ehkä hieman naivi tapa katsoa asiaa, mutta minkäs teet. Kaikki ne scifi kirjat ja sarjat ovat tehneet tehtävänsä ja hyvä niin.
Mitäpä olisin valmis antamaan siitä, että pääsisi käymään Marsissa.. Vaikka mitä. Ei sen historiankirjan sivun takia, vaan jännityksen. Nähdä omin silmin jotain niin tuttua, mutta silti erilaista.
En jostain syystä osaa yhdistää mitään avaruuteen liittyvää johonkin tiettyyn valtioon. Käsittelen niitä aina ensisijaisesti ihmiskunnan saavutuksina ja vasta sen jälkeen jonkun poliittisen yhteisön ylemmyyden osoituksena. Ehkä hieman naivi tapa katsoa asiaa, mutta minkäs teet. Kaikki ne scifi kirjat ja sarjat ovat tehneet tehtävänsä ja hyvä niin.
Mitäpä olisin valmis antamaan siitä, että pääsisi käymään Marsissa.. Vaikka mitä. Ei sen historiankirjan sivun takia, vaan jännityksen. Nähdä omin silmin jotain niin tuttua, mutta silti erilaista.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Build a Snorky 14 ft. Catboat
I recently noticed that the original site where I found the building plans for the Snorky boat, has been deleted. Making it very difficult to find the plans as they can only be reached by Internet Archive. For some of us that can be a bit tiresome, so I've decided to add the building plans for this site also. I don't own the copyright for the pictures and if anyone has a valid reason for me to take them off, please contact me at vesterlandet((at))gmail.com.
Snorky is a 14 ft. cat-rigged sailing vessel. I have never constructed her, so unfortunately there is no first hand experience from the boat on my blog. It is my plan to construct it some day, but that day is yet to come. If you complite your project first, I'd be very happy to read a comment about it.
The hull construction seem to be the simplest, that I've seen from several other do-it-yourself sailing vessels and looks pretty much doable even if you don't have any previous experience with boat building. Sides are from normal plywood and bottom from 1" x 6" plank. All the measurements are US measurements, with inches and feet. If you want to change them to the meter system, you need to do it yourself.
I don't know the history or the origin of the Snorky, but it seems to be relatively old design. My quess is anywhere between the 30's and early 50's. The title page describes it as fast, light, sturdy little catboat. And from the looks of it, lives up for the description. Please find the pictures below:
Snorky is a 14 ft. cat-rigged sailing vessel. I have never constructed her, so unfortunately there is no first hand experience from the boat on my blog. It is my plan to construct it some day, but that day is yet to come. If you complite your project first, I'd be very happy to read a comment about it.
The hull construction seem to be the simplest, that I've seen from several other do-it-yourself sailing vessels and looks pretty much doable even if you don't have any previous experience with boat building. Sides are from normal plywood and bottom from 1" x 6" plank. All the measurements are US measurements, with inches and feet. If you want to change them to the meter system, you need to do it yourself.
I don't know the history or the origin of the Snorky, but it seems to be relatively old design. My quess is anywhere between the 30's and early 50's. The title page describes it as fast, light, sturdy little catboat. And from the looks of it, lives up for the description. Please find the pictures below:
torstai 1. tammikuuta 2009
Näkökulmia
Kaikenlaista ja ei yhtään mitään. En usko, että tulen kirjoittamaan tälläkään kertaa mitään merkittävää. Kunhan suollan tekstiä sen suuremmin ajattelematta. Huomaa, että kevät on tulossa ja päivät muuttumassa pidemmiksi. Olen ison osan päivästä käyttänyt siihen, että kävin läpi erilaisia purjeveneiden piirustuksia ja sivuja. Ihan vain uteliaisuudesta, sillä yksi sivusto jonka olin laittanut suosikkeihin oli poistettu netistä.
Onnistuin kuitenkin löytämään sivun erään nettisivuja arkistoivan palvelun kautta ja sain pelastettua sieltä itselleni piirustukset 14 jalkaiselle purjehdusjollalle. Kyse on niin helposta rakenteesta, että todennäköisesti sen pystyisi rakentamaan kuka tahansa. Itse asiassa odotan sitä päivää kun minulla on ympärilläni sen verran tilaa ja aikaa, että pystyn oikeasti tekemään jotain vasaralla ja hyvällä sahalla. Tällä hetkellä siihen ei ole tilaa.
Jolla on tietysti perinteisesti nuorison purjealus, mutta jostain on aina syytä aloittaa. En halua pitää yllä harhakuvaa siitä, että olisin valmis välittömästi purjehtimaan 40-jalkaista purjealusta Cap Hornin kautta etelä-merelle. Toisaalta minusta on muutenkin hauska tehdä käsilläni jotain, siis aidosti konkreettista. Vaikka voihan se olla, että pidän enemmän itse siitä ajatuksesta, sillä paljon mitään en ole saanut aikaiseksi. Syyttääkö olosuhteita vai sitä, ettei ole järjestänyt niitä itselleen?
Olisiko syytä tarkastella itseään myös muista perspektiiveistä? Missä on onnistumisia ja missä parantamisen varaa, sekä tietysti onko kurssi asetettu oikein. Jälkimmäisen kanssa olen tietysti ehkä eniten hukassa, välillä tuntuu ettei oikeaa kurssia ole löytynyt vaan odotan jotain, jotain olematonta.
Helmikuussa on venemessut ja niillä pitäisi varmasti käydä. En odota niiltä kovin suurta, sillä ainakin viime kerralla suurin osa veneistä näytti aivan asuntovaunuilta. Ilman pyöriä, mutta muuten lähes täysin identtisiä. Karavaanaria minusta ei saa tekemälläkään ja siksi pelkkä ajatus asuntovaunusta Klockskärsbådanin ankkuripaikassa tuntuu tympeältä.
Uuden vuoden tina ei ole vielä paljastanut todellisia kasvojaa, enkä ole varma mitä se minulle lupaa. Onko se avain vai jotain muuta? Röpelöä siinä on aavistuksen enemmän kuin muutamana aikaisempana vuotena, mutta se jää nähtäväksi.
Onnistuin kuitenkin löytämään sivun erään nettisivuja arkistoivan palvelun kautta ja sain pelastettua sieltä itselleni piirustukset 14 jalkaiselle purjehdusjollalle. Kyse on niin helposta rakenteesta, että todennäköisesti sen pystyisi rakentamaan kuka tahansa. Itse asiassa odotan sitä päivää kun minulla on ympärilläni sen verran tilaa ja aikaa, että pystyn oikeasti tekemään jotain vasaralla ja hyvällä sahalla. Tällä hetkellä siihen ei ole tilaa.
Jolla on tietysti perinteisesti nuorison purjealus, mutta jostain on aina syytä aloittaa. En halua pitää yllä harhakuvaa siitä, että olisin valmis välittömästi purjehtimaan 40-jalkaista purjealusta Cap Hornin kautta etelä-merelle. Toisaalta minusta on muutenkin hauska tehdä käsilläni jotain, siis aidosti konkreettista. Vaikka voihan se olla, että pidän enemmän itse siitä ajatuksesta, sillä paljon mitään en ole saanut aikaiseksi. Syyttääkö olosuhteita vai sitä, ettei ole järjestänyt niitä itselleen?
Olisiko syytä tarkastella itseään myös muista perspektiiveistä? Missä on onnistumisia ja missä parantamisen varaa, sekä tietysti onko kurssi asetettu oikein. Jälkimmäisen kanssa olen tietysti ehkä eniten hukassa, välillä tuntuu ettei oikeaa kurssia ole löytynyt vaan odotan jotain, jotain olematonta.
Helmikuussa on venemessut ja niillä pitäisi varmasti käydä. En odota niiltä kovin suurta, sillä ainakin viime kerralla suurin osa veneistä näytti aivan asuntovaunuilta. Ilman pyöriä, mutta muuten lähes täysin identtisiä. Karavaanaria minusta ei saa tekemälläkään ja siksi pelkkä ajatus asuntovaunusta Klockskärsbådanin ankkuripaikassa tuntuu tympeältä.
Uuden vuoden tina ei ole vielä paljastanut todellisia kasvojaa, enkä ole varma mitä se minulle lupaa. Onko se avain vai jotain muuta? Röpelöä siinä on aavistuksen enemmän kuin muutamana aikaisempana vuotena, mutta se jää nähtäväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)