Kävin viime viikolla katsomassa elokuvan pojasta raidallisessa pyjamassa. En ollut suunnitellut meneväni katsomaan sitä, mutta kuten tavallista en valinnut tätä elokuvaa itse. Elokuvaseurueeseen kuulumisen huono puoli on siinä, etten ole elokuvadiktaattori. Toisaalta olen aina ollut hyvin kaikkiruokainen filmien suhteen, eikä tilanne minua haittaa.
Elokuva-arvostelut ovat aina olleet halveksuntani kohde, joskin huomattavasti pienemmässä määrin kuin ammattimaiset kirja-arvostelut. Yleensä arvostelun ainoaksi ansioksi jää se, että arvostelija onnistuu ainoastaan kertomaan mitä elokuvassa tapahtui. Aina se ensimmäinen tieto jonka haluaa lukea elokuvats jota ei ole vielä edes nähnyt. Tietysti on olemassa hyviäkin arvosteluja, siis aivan oikeasti, mutta en tällä kertaa muista niistä ensimmäistäkään.
Tämä viime viikon elokuva oli kuitenkin sellainen, jota haluan kommentoida. Ehkä siksi, että elokuva oli mielestäni kirjoitettu liian helpoksi ja oli siksi lievä pettymys. Koko tarina antoi pohjan oikeasti hyvälle ja kiinnostavalle kerronnalle, mutta joku jänisti. Rahoittaja, kirjoittaja vai ohjaaja..? Samantekevää, sillä tilaisuus on joka tapauksessa jo menetetty. Menetetty vaikka elokuvassa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Ainoa asia joka minuakin filmissä varsinaisesti tympii on se, mitä siitä jätettiin tekemättä.
Miksi hyvät ainekset tuhlataan liian helppoon elokuvaan ja mennään sieltä missä aita on matalin? Olin pettynyt siihen tapaan, jolla elokuvan vanhempien roolit muuttuivat elokuvan aikana. Tai ehkä paremminkin se, miten ne muutettiin vastaamaan yleistä käsitystä. Paljon mieluummin olisin nähnyt taidokasta leikittelyä katsojien tunteilla. Kuinka paljon viiltävämpää olisi ollut ohjata katsojien sympatia ja kyyneleet keskitysleirin komendantin puolesta, kuin ohjata tunteen häntä vastaan?
Minua harmittaa se, kuinka hyvä tilaisuus tuhlattiin tekemällä elokuvasta liian helppo. On paljon kiinnostavampaa saattaa yleisö säälimään miestä, jonka työ on juutalaisten teollinen tuhoaminen. Leikitellä isän rakkaudella ja surun välisellä draamalla. Mahdollisuus tähän ristiriitaan menetettiin siinä, kun isästä muokattiin demoni jo elokuvan aikana. Kuinka yleisö olisi voinut myötäelää isän kokemaa tuskaa, kun häntä vihattiin jo valmiiksi?
En ole täysin varma osaanko selittää ajatuksiani riittävän selkeästi, mutta minusta koko demoniksi maalaaminen oli turhaa. Hiljainen alleviivaus olisi ollut huomattavasti tehokkaampaa, yleisön älykkyys olisi kyllä riittänyt tajuamaan mikä isän työ ja hänen maatilansa oikeastaan oli. Olisin halunnut herättää yleisössä tunteiden ristiaallokkoon ja saada heidät miettimään, onko oikein sääliä keskitysleirin komendanttia.
2 kommenttia:
En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta kirjassa isän roolia leirin kommendanttina ei ollut mitenkään alleviivattu. Kyllähän sen lukija tajusi, mutta kirjahan oli Brunon näkökulmasta, jolle ei oikein ikinä selvinnyt 'Out-Within' todellisuus.
Miksihän käsikirjoittajat aina osaa pilata tarinasta ne kohdat, jotka tekivät alkuperäisteoksesta loistavan?
Selvennyksenä se, että en ole lukenut kirjaa. En muistaakseni edes ennalta tiennyt, että elokuva perustuu kirjaan. Siksi käsittelinkin elokuvaa lähes puhtaasti elokuvana. Eikä elokuva minusta mitenkään huono ollut, olisin vain halunnut nähdä siitä toisenlaisen version.
Lähetä kommentti