Pidin kovasti rakennuksen pääsisäänkäynnistä, ylös nousevista massiivista kiviportaista joiden päässä pysähdytään mahtavien metallisten pariovien eteen. Oikean puoleisessa ovessa on luodinreikä ja käytön kiillottamat kädensijat kertovat aikaisemmista kävijöistä. Itse ovet avautuvat kuitenkin pehmeästi. Mustan oven sulkauduttua, huomaa ensimmäiseksi pirstaleisen ikkunaruudun, joka on linjassa ulko-oven luodinreiän kanssa. Ikkuna kuuluu tuulikaapin puiseen parioveen, jonka viereen teipattu kyltti kertoo sen olevan muisto kansalaissodasta.
Museossa on tällä hetkellä näyttely Suomen sodasta, joka käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä 1808 - 1809. Sodan seurauksena Suomi nousi kansakuntien joukkoon ja siirtyi Ruotsin itäisestä maakunnasta, Venäjän läntiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Suuremmassa mittakaavassa Suomen sota on osa Napoleonin Euroopassa käymiä sotia, eikä siksi nouse merkittävään osaan 1800-luvun alkupuoliskon hullutuksista.
En ole koskaan ollut mitenkään erityisemmin kiinnostunut tuon ajan sodista, vaikka yleisesti sodankäynti on aina herättänyt minussa kiinnostusta. Hieman uudemmat ja massiivisemmat sodat ovat aina jättäneet varjoonsa, tuon pohjoisessa käydyn kampanjan, jonka suurimmat taistelut käytiin Oravaisissa ja Ruonassa. Toisaalta kiinnostuksen puute voi johtua myös siitä, että aiheesta on tarjolla huomattavasti vähemmän materiaalia kuin muista, suuremmista sodista. Esimerkiksi Ruonan taistelu on mainittu Wikipediassa, mutta ilman karttoja taistelusta on vaikea saada käsitystä. Pitäisi varmaan perehtyä tuohonkin asiaan hieman tarkemmin, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Sitä paitsi, vasta eilenhän minä siellä näyttelyssä kävin. Eikä perjantaina lainattu Napoleonin elämänkerta ole juuri alkua pidemmällä.
Olin hieman yllättynyt, kuinka paljon näyttelyssä oli esillä sodan merkkimiesten vaatteita ja muita henkilökohtaisia esineitä. Kuten töyhdöllä koristettu huopahattu, jonka lieri oli vaurioitunut samalla hetkellä kun hatun omistaja oli haavoittunut taistelussa. Tai Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolfin pidättämishetkellä toukokuun 10. päivänä 1809 käyttämä puku. Tuollaisia yksityiskohtia pääsee harvoin näkemään ja onkin ehkä parempi sanoa, että näyttely oli yksityiskohtien näyttely. Pedagoginen tehtävä sodan etenemisestä jäi mielestäni täyttymättä ja suuria historian pohjavirtoja oli esineistön perusteella vaikea havaita.
Tietysti minua lyhyenä miehenä lämmittää huomata, että olen esimerkiksi pidempi tai vähintään saman mittainen, kuin valtaosa sen ajan merkkimiehistä. Osa vaatteista olisi varmasti sopinut sellaisenaan päälleni. Toinen mitä en ollut osannut ennakoida, oli upseeriston miekat. Ne olivat melkein kuin suuria koruja, hyvin hienoja ja siroja, mutta varmasti epäkäytännöllisiä. Upseeriston miekat olivat käytännössä kaikki pelkkiä pistomiekkoja, joilla ei taida olla kovinkaan paljon käyttöä oikeassa lähitaistelussa. Tosin lähitaisteluhan kyllä kuuluu aina miehistölle, jolla toki olikin sitten paljon uskottavampaa kalustoa.
Lisäksi pelkän kaluston perusteella on helppo arvata, että ruudinsavu on ollut yksi merkittävä elementti sen ajan jalkaväkitaistelussa. Jo pelkkien muskettien kaliiperi on sitä luokkaa, että laukaukseen käytetty mustaruudin määrä on ollut merkittävä. Ruonan taistelussa joukkoja on ollut yhteensä yli 15,000 miestä ja näky on varmasti ollut kamala.
Enpä tiedä.. näyttelystä jäi tavallaan ristiriitaiset tunnelmat, olen iloinen että kävin sen katsomassa. Yksityiskohtien määrä ja pelkkä esineistön laatu oli harvinaisen hieno kokemus. Näyttelyn tekninen suoritus oli kuitenkin mielestäni korkeintaan tyydyttävä. Esineistön esillepano oli ajoittain sekavaa ja numerointi oli vaikeaselkoista. Pelkät varjokuvat siitä, missä esineet sijaitsevat olisi helpottanut näyttelyn seuraamista. Pelkän luettelonumeron perusteella oli ajoittain hankala seurata, mihin esineeseen mikäkin selitysteksti viittaa. Varsinkin kun samassa näyttelykaapissa saattoi olla puolenkymmentä samankaltaista esinettä. Nyt useat esineet menettivät yksilöllisyytensä ja typistyivät pelkiksi vanhoiksi tavaroiksi.
Itse asiassa koko museota tuntuu vaivaavan tuo sama näyttelytauti. Suurin osa esineistä on vain esillä ja kokonaisuuksien hahmottaminen oli kovin hankalaa. Kansallispuvut ja käyttöesineistö olivat satumaisen hienoja, mutta kuka ja miksi niitä käytettiin? Kuvittelisin, että museo on aika raskas ja mitään sanomaton sellaiselle ihmiselle, jonka pohjatieto historiasta on pieni. Sitä paitsi, miksi ihmeessä museoissa ei ole koskaan tarpeeksi istumapaikkoja? Vai olenko minä ainoa jonka jalat yksinkertaisesti väsyvät siitä seisomisesta ja hitaasta kävelystä?
Kuvat Museovirastolta, Loviisan Sanomilta ja Wikipediasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti